"Suomen pahin ongelma ei ole kestävyysvaje vaan myötätuntovaje, joka pahenee kaikilla aloilla", kirjoittaa Johanna Korhonen oivaltavassa kolumnissaan Helsingin Sanomissa. Olen samaa mieltä, ja arvelen ongelman vaivaavan muuallakin kuin Suomessa.
"Aina kun herrat jäävät kiinni kohtuuttomien etujen junailemisesta itselleen ja toisilleen, mietin samaa kysymystä: eivätkö he tajua vai eivätkö he välitä? Eikö etuoikeutettu luokka ymmärrä sopivaisuuden rajoja vai eivätkö herrat vain piittaa siitä, miten heidän yletön ahneutensa loukkaa muita", Korhonen puuskahtaa.
Ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Tai useimmat ovat. Korhonen viittaa Berkeleyn professori Dacher Keltneriin, jonka mukaan köyhät arvostavat naapureitaan enemmän kuin suurituloiset, koska köyhä tarvitsee naapuriapua, mutta rikas voi ostaa saman palvelun. Kun sosiaalinen etäisyys kasvaa, myötätunto käy niukemmaksi. Koetilanteessa korkeassa asemassa olevat jaksoivat huonosti kuunnella alempiarvoisten kertomuksia. Heidän katseensa harhaili, heidän teki mieli keskeyttää, ja jälkikäteen he muistivat kuulemansa huonosti.
Korhosen kirjoituksesta on helppo tehdä johtopäätöksiä. Poliitikon pitäisi kuunnella äänestäjiään, rikkaan pitäisi kotiuttaa rahansa veroparatiiseista ja kokoomusnuoren pitäisi käyttää mopokypärää. Totta, muttei varmaankaan koko totuus.
