Työelämäopetusta pullamössönuorille?

Lisää työelämää kouluihin toivoo Helsingin Sanomien Työelämä-sivujen tuottaja Pekka Mykkänen. Kun koulussa ei puhuta työelämän vaatimuksista, 20-vuotiaille joudutaan opettamaan työpajoissa esimerkiksi sitä, että jos työpäivä alkaa yhdeksältä, työpaikalle pitäisi saapua yhdeksäksi. (ks. Mykkänen). Ei hyvä.

Olin yli 30 vuotta sitten Mykkäsen kanssa samaa mieltä. Ruodittuani joulupäivänä 1979 päiväkirjassani lukion toisen luokan syystodistusta, murehdittuani hidasta lukunopeuttani, ennakoituani Ajatollah Khomainista uutta Hitleriä ja pahoilteltuani Rauman Lukon heikkoa menestystä laitoin kuntoon koulutusasiat.

Pitäisi lukea suomea, historiaa ja psykologiaa... jne... jne... Toisin sanoen 1800-luvun filosofiaa, runoutta, muinaisia kirjailijoita, hermoston rakennetta... Voi kyllä kysyä, että koska me opimme täyttämään veroilmoituksen, asioimaan valtion virastoissa, laittamaan ruokaa jne... Että elämä opettaa?... Miksei koulu? Tosiasia on, että niin kauan kuin opiskelee ei itseään juuri ehdi sivistää. Koulu on todella paikka, jossa mahdollisimman nopeasti pyritään opettamaan ulkoa mahdollisimman paljon. Ja useimmiten vielä vääriä ja hyödyttömiä asioita. Monttua voi ihan hyvin kaivaa ilman keskiajan skolastiikkaakin.

Kaikkitietävä kynä sauhusi jo varhain.

Vauhtiin päästyäni korjailen oppiaineet: Äidinkielessä opetan kieliopin pääpiirteet ja analysoin tekstejä. Kirjailijoiden nimilistat ja vuosiluvut poistan. Uskonnosta karsin tylsät vanhan ajan kiistat, ja historiassakin käsittelen lähiaikaa vanhaa ja keskiaikaa enemmän, jotta ulkoluvun sijaan opimme ymmärtämään nykyisyyttä. Maantiedosta karsin toisarvoiset asiat, kuten kaivosten nimien opettelun (Ruotsin rautakaivosten nimiä kysyttiin jopa kokeissa). Maiden yhteiskuntajärjestelmät luen jostain syystä nekin maantietoon, kuten myös matkailun tuontirajoitukset, ja passin ja viisumien hankkimisen. Liikuntatuntini auttavat löytämään oman urheilulajin ja opettavat myös ensiapua. Matematiikasta, kemiasta, fysiikasta ja biologiasta en koe pystyväni sanomaan mitään, kosken täysin näe yhteyksiä, joissa ko. aineita sovelletaan. Vain kuvaamataitoon olen suurin piirtein tyytyväinen. Arvelen silti lopuksi, että Suomen koulu antaa paremmat edellytykset tietojen syventämiseen kuin monen muun maan. Ajattelemisen aihetta, muttei aikaa ajatella.

Lopuksi valitan kiirettä ja masennusta.

Koulu sen tekee; kuivattaa ihmisen, unelmat, kaiken... Lisäksi on alkanut tuntua, että olen tehnyt vakavia virhearviointeja arvioidessani tärkeimpiä ominaisuuksiani. Masennuskaudet ovat tullessaan yhä pitempiä ja syvempiä. Vaikka kyllä joulu aika hyvä oli.

Nuorta optimismia peruskoulun päättyessä.

Päätin ahdistuneena teininä, etten koskaan antaisi muistojen kullata nuoruuttani, kuten monet aikani aikuiset olivat tehneet. Lukion koin rankaksi, vaikka pahimmasta huonouden tunteesta olin toisluokkalaisena jo päässyt jätettyäni pitkän matematiikan. Näkymien puute vaivasi enemmän murrosiässä. Suoranaista pakokauhua herätti peruskoulun ammatinvalintaoppaan loputon lista työnimikkeistä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Koululaisvierailulla paperitehtaassa olin saada paniikkihäiriön. Koin olevani petetty, täysin tyhjä, mihinkään kykenemätön. Olin elänyt kuplassa. Koulussa oppimallani ei näyttänyt olevan mitään todellista merkitystä. Käsitys vahvistui, kun kesätyöt menivät todistuksista riippumatta niille, joilla oli suhteita.

Pitäisikö koulua kehitettäessä kuunnella enemmän nuoria itseään? Varmaan niinkin. Me aikuiset kun olemme oman etumme järjestöissä parempia lisäämään kuormaan kuin ottamaan pois. Nuoret voisivat siis auttaa ainakin karsimisessa. Muuten nuorten näkemykset eivät ole järin raikkaita. Minäkin tyydyin muuttelemaan valmiiden oppiaineiden sisältöjä. Tuntijakojen, opetusmenetelmien tai arviointien kyseenlaistamiseen eivät rahkeeni riittäneet. Uskoin perimmiltään, kuten varmaan useimmat nuoret edelleen, että on olemassa aikuisten tietämiä valmiita oppisisältöjä, jotka suorittamalla viisastuu.

Nykyään ajattelen kuten kulttuurifilosofi Marshall McLuhan: sisällöillä ei juuri ole väliä. Ei mediassa, muttei myöskään opetuksessa. Olennaista on väline. Tietokoneen käyttö luo erilaisen ihmisen kuin televisio, joka loi erilaisen ihmisen kuin radio tai kirjoitettu sana. Ihmisen, ja kulttuurin. Koulunkaan suuri tarina eivät ole oppisisällöt vaan se, että nuoret ylipäätään tarhataan vuosikausiksi luokkahuoneisiin häiritsemästä bisneksiämme. Enää heidän ei tarvitse opetella ulkoa Jaakobin poikien nimiä, mutta eivät he luontaisesta uteliaisuudestaan huolimatta ole myöskään nykyisen konstruktiivisen oppimiskäsityksen mukaisia tiedolla rakentujia. Terveitä nuoria kiinnostaa oikeasti vain seksi, tai laajemmin lauman jäsenyys ja työelämän jäsenyys lauman jäsenyyden osana. Tarhaamista onnettomammin heitä siis tuskin voi kohdella. Opettajat tekevät puitteissa parhaansa, mutta kun joku oppilaista silloin tällöin pimahtaa ja alkaa silmittömästi räiskiä, en hämmästele. Eikä vika ole videopeleissä tai aseiden saatavuudessa. Eikä ainakaan ratkaisu oppivelvollisuuden pidentämisessä.

Pitäisikö työelämää siis tuoda kouluihin? Jopa oppiaineeksi, kuten Pekka Mykkänen pohtii. Olisinpa vielä nuori, niin tietäisin. Koulun pitäisi valmistaa elämään, ja useimpien elämään työ kuuluu vuosikymmeniä varmasti jatkossakin. Toisaalta kukaan ei tunnu tietävän, millaista työ on edes muutaman vuoden päästä. Kaikkein vähiten elinkeinoelämä, jota kiinnostaa vain seuraava kvartaali. Ja tietysti halpa työvoima.

Ehkei kouluun pitäisi tuoda vain työelämää, vaan elämää ylipäätään. Verkkokurssien ja oppisisältöjen sijaan. Kutsua vieraita ulkopuolisesta maailmasta, mutta ennen kaikkea mennä siihen maailmaan. Paikkoihin, joihin nuoret eivät muuten pääse. Voimalaitoksiin, väestönsuojiin, viemäriverkostoon, kaatopaikoille, vedenpuhdistamoihin, kasarmeihin, vanhainkoteihin, lastentarhoihin, sairaaloihin, maalaiset kaupunkeihin, kaupunkilaiset maalle. Erityisen hyödyllistä olisi katsomisen lisäksi päästä myös tekemään. Ehkä hetkeksi jopa paskatyötä.

Aikuisen yhtaikaa kauhea ja kaunis viesti nuorelle olisi: tervetuloa oman pään labyrintistä meidän muiden eksyneiden kulkijoiden joukkoon.

Viittaukset:
McLuhan, M. (1984). Ihmisen uudet ulottuvuudet. Juva. WSOY. (Alkuteos: Understanding Media: The Extensions of Man. 1964).
Mykkänen, P. (12.8.2012). Lisää työelämää kouluihin. Helsingin Sanomat.

Aiempia kirjoituksiani nuorista:
Nuoret ja työ
Kadonneiden nuorten arvoitus