Vuoden 2009 pimetessä olin masentunut. Kesälomaani vasten saadut yllätyspotkut puskivat syksyn tullen tajuntaan. Tekemistä puuttui. Työttömyysturvan menettämisen uhalla olin joutunut keskeyttämään myös opintoni. En halunnut heittää opinnäytettä varten kokoamaani materiaalia roskiin, joten muokkasin siitä vimmaisesti blogikirjoitusten sarjan. Parhaimmillaan kirjoituksia valmistui päivittäin, joskus kaksikin päivässä. Alkuajan kirjoitukset, jotka epäilemättä ovat blogin arvokkain osa, olen koonnut kronologisesti Työjuttuja -otsikon alle. Työjuttuihin on linkki blogin oikeasta palstasta.
Jouluksi 2010 sain valmiiksi myös opinnäytteen osaksi suunnitellun Oletko valmis -sarjakuva-albumin. Viimeistään tuolloin olisin voinut luontevasti lopettaa bloggaaminen. Paluu työelämään oli jo vähentänyt käytettävissä olevaa aikaa ja harventanut tahtia.
En olisi koskaan uskonut pääseväni tähän tekstiin numero 150. Nämä myöhemmät kirjoitukset ovat olleet pääasiassa kommentointia ajankohtaisiin työelämäasioihin. Luvattoman usein lähtökohtana ovat olleet pelkät Helsingin Sanomien artikkelit. En siis marginaalista käsin ruoki valtamediaa vaan saan siltä oman ravintoni. En liene hetkeen pystynyt tarjoamaan ajatuksia, joita ei olisi muotoiltu paremmin muualla.
Mitkä siis motivoi?
sunnuntai 16. joulukuuta 2012
sunnuntai 2. joulukuuta 2012
Kuinka kuunnella mykkiä?
Kuntavaalien 58 prosentin äänestysprosentti hätkähdytti aiheesta. Paikoin miltei puolet äänioikeutetuista hankki vaalipäiväksi parempaa tekemistä. Puolikas on helppo jäljittää. Vaikka ehdokkaat julistavat aina muutosta, heitä äänestävät ne, jotka haluavat säilyttää nykyisen hyvänsä. Pyyhkeen ovat heittäneet kehään pelin häviäjät.
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
Kehityskeskustelussa
Olin kehityskeskustelussa.
Keskustelut voivat olla ahdistavaa strategiapelaamista, jossa osapuolet vuorollaan toistavat ne latteudet, joita heiltä odotetaan. Tai joita he luulevat, että heiltä odotetaan. Pahimmillaan voi syntyä vaikutelma, että työntekijä hakee työpaikkaansa uudelleen.
Hyvä kehityskeskustelu mahdollistaa aidon vuorovaikutuksen työntekijän ja lähiesimiehen välillä. Formaali runko on apuväline, ei itsetarkoitus. Keskustelun aikana käydään läpi edellisen keskustelun jälkeen työssä tapahtuneita asioita ja luodataan tulevaan. Kehityskeskusteluihin perehtyneen konsultti Kari Lahden mielestä ihanteellisesti äänessä on 80-prosenttisesti alainen, vain 20 prosenttisesti pomo (Korhonen). Hyvä kehityskeskustelu on arjesta rauhoitettu tuokio, jonka aikana työntekijä on tähti.
Valmistauduin omaan hetkeeni huolella. Perehdyin etukäteismateriaaliin ja tein annetut esitehtävät. Kirjasin muistiin myös muutamia vapaamuotoisia asioita, joita halusin nostaa esiin. En maailman syleilyä, mutten myöskään lillukanvarsia. Huomioita omasta työstä, työyhteisöstä ja asiakassuhteista. Muilta osin kuin mitä jo väsymiseen asti olemme muualla toistelleet.
Valmistauduin koukeroisin sanankääntein myös pyytämään lisää liksaa. Kokemukseni mukaan terve ahneus on pomolle mieleen. En ole kutsumusammatissa, joten kiinnostus rahaan viestii sitoutumisesta työhön. Näinä yt-aikoina ei kummankaan tarvitse peitellä työn liikesuhdetta.
Hyvä kehityskeskustelu mahdollistaa aidon vuorovaikutuksen työntekijän ja lähiesimiehen välillä. Formaali runko on apuväline, ei itsetarkoitus. Keskustelun aikana käydään läpi edellisen keskustelun jälkeen työssä tapahtuneita asioita ja luodataan tulevaan. Kehityskeskusteluihin perehtyneen konsultti Kari Lahden mielestä ihanteellisesti äänessä on 80-prosenttisesti alainen, vain 20 prosenttisesti pomo (Korhonen). Hyvä kehityskeskustelu on arjesta rauhoitettu tuokio, jonka aikana työntekijä on tähti.
Valmistauduin omaan hetkeeni huolella. Perehdyin etukäteismateriaaliin ja tein annetut esitehtävät. Kirjasin muistiin myös muutamia vapaamuotoisia asioita, joita halusin nostaa esiin. En maailman syleilyä, mutten myöskään lillukanvarsia. Huomioita omasta työstä, työyhteisöstä ja asiakassuhteista. Muilta osin kuin mitä jo väsymiseen asti olemme muualla toistelleet.
Valmistauduin koukeroisin sanankääntein myös pyytämään lisää liksaa. Kokemukseni mukaan terve ahneus on pomolle mieleen. En ole kutsumusammatissa, joten kiinnostus rahaan viestii sitoutumisesta työhön. Näinä yt-aikoina ei kummankaan tarvitse peitellä työn liikesuhdetta.
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Lorun loppu
Ellei juoksu kiinnosta, sinun kannattaa tällä kertaa jatkaa matkaa.
Tämä kirjoitus tarinoi siitä, miten vuonna 1988 yliopiston ruokalassa lausutuista harkitsemattomista sanoista alkanut maratonjuoksemiseni päättyi viime sunnuntaina Vantaalla.
Olen tosin lopettanut jo kahdesti aikaisemmin. Vuonna 1992 jalkavaivoihin, kun tiesin asiantuntijoita paremmin miten harjoitella. Vuonna 2004 pelastaakseni parisuhteen, joka hajosi pian päätöksen jälkeen.
Tällä kertaa lopettamiseen ei liity dramatiikkaa. Vaikka urheilijan ei pitäisi nähdä tervettä päivää, voisin terveyden puolesta juoksennella entiseen tapaan. Liikuntaa harrastamattomilla tutuilla sen sijaan remppaa riittää. Kuvittelenko juoksemalla eläväni ikuisesti, kysyvät välillä. Milan Kunderan sanoin päinvastoin: Toisin kuin moottoripyöräilijä, juoksija on koko ajan läsnä omassa ruumissaan, hän joutuu jatkuvasti ajattelemaan rakkuloitaan ja hengästymistään; juostessaan hän aistii oman painonsa ja ikänsä, on enemmän kuin koskaan tietoinen itsestään ja elinajastaan (Kundera, 6-7). Juoksija voi seurata vanhenemistaan reaaliajassa sykemittarista. Hän jos kuka tietää rajansa.
Tunnustankin tosiasiat. Välillä harjoittelun kuuluu tuntua raskaalta. Vetotreeni ei ole onnistunut, ellei sen jälkeen puuskuteta kaksinkerroin. Rasitusta ja lepoa oikein suhteuttamalla kunto kehittyy. Vähitellen askel lähtee lentoon ja hengitys kulkee vaivattomasti kymmeniä kilometrejä. Nautin edelleen juoksemisesta, mutta lennokkuuden hetkiä on yhä harvemmin. Yhä useammin eteneminen tuntuu töpöttelyltä. Vuonna 1989 luonnonlapsilenkkeilin helmikuusta elokuulle noin 800 kilometriä. Alkukesän reilasin pitkin Eurooppaa. Tänä vuonna harkitussa suhteessa kevyttä, pitkää, reipasta ja kovaa.harjoittelua on sykemittariin kertynyt 3102 kilometriä. Silti en yllä samaan vauhtiin kuin nuorena.
Poikamainen haaveeni oli sunnuntaina vielä kerran alittaa tietty juoksijat hölkkääjistä erottava loppuaika.
Tämä kirjoitus tarinoi siitä, miten vuonna 1988 yliopiston ruokalassa lausutuista harkitsemattomista sanoista alkanut maratonjuoksemiseni päättyi viime sunnuntaina Vantaalla.
Olen tosin lopettanut jo kahdesti aikaisemmin. Vuonna 1992 jalkavaivoihin, kun tiesin asiantuntijoita paremmin miten harjoitella. Vuonna 2004 pelastaakseni parisuhteen, joka hajosi pian päätöksen jälkeen.
Tällä kertaa lopettamiseen ei liity dramatiikkaa. Vaikka urheilijan ei pitäisi nähdä tervettä päivää, voisin terveyden puolesta juoksennella entiseen tapaan. Liikuntaa harrastamattomilla tutuilla sen sijaan remppaa riittää. Kuvittelenko juoksemalla eläväni ikuisesti, kysyvät välillä. Milan Kunderan sanoin päinvastoin: Toisin kuin moottoripyöräilijä, juoksija on koko ajan läsnä omassa ruumissaan, hän joutuu jatkuvasti ajattelemaan rakkuloitaan ja hengästymistään; juostessaan hän aistii oman painonsa ja ikänsä, on enemmän kuin koskaan tietoinen itsestään ja elinajastaan (Kundera, 6-7). Juoksija voi seurata vanhenemistaan reaaliajassa sykemittarista. Hän jos kuka tietää rajansa.
 |
| Valmistautuminen Vantaan maratonille. Määrät ja matkat. |
Poikamainen haaveeni oli sunnuntaina vielä kerran alittaa tietty juoksijat hölkkääjistä erottava loppuaika.
perjantai 5. lokakuuta 2012
Saikuttajat kuriin?
Työvänpuolue kokoomus esittää sairausloman ensimmäisen päivän palkattomuutta, jotta pinnarit saataisiin kuriin.
"Uutta ajattelua" edustava ehdotus on ainakin kahdella tavalla pöljä.
Ensinnä siksi, ettei lintsaaminen ole ongelma. Ei ainakaan niillä työpaikoilla, joilla minä olen työskennellyt. Itse olen ollut sairauslomalla 1980-luvun lopun influenssani jälkeen vain kaksi päivää. Mielessäni ei silti ole edes käväissyt kadehtia huonompionnisia. Jos sairauslomailua jossain pidetään saavutettuna etuna, lienee taustalla pahempia ongelmia. Niiden ratkaiseminen lopettaa poissaolotkin.
Terveenä poissaolemista suurempi ongelma on ainakin avokonttoreissa sairaana läsnäoleminen. Syyllistyin siihen itse viimeksi perjantaina. Illalla minua odotti konsertti, johon olin ostanut liput hyvissä ajoin. Olin saamassa toivottuja vieraita kaukaa. Flunssan oireet pahenivat tunti tunnilta, mutta en voinut enää perua. Ja kun hammasta purren jaksoin huvitella, piti tietysti pärjätä töissäkin. Viereisen karsinan odottava äiti sai sitten flunssani, ja joutui pariksi päiväksi sairauslomalle. Tänään aivasteltiin takanani. Sain vähemmän arvostavaa palautetta. Jäämme odottamaan influenssakautta kokoomuksen puoluetoimistossa.
Ehdotuksen tekee pöljäksi myös sen osuminen pienipalkkaisiin. Rikkaalla on varaa yhden päivän ansionmenetykseen. Ehkä hän voi jopa tehdä siistiä sisätyötään kotoa käsin ja välttyä ansionmenetykseltä kokonaan. Sinnittelijälle taas pienikin tulojen notkahdus saattaa merkitä suistumista pikavippien maailmaan. On vain jaksettava ja painettava, terveyden uhallakin. Rakennusmies, poliisi, porrassiivooja, lähihoitaja, metsuri, kaupan kassa...
Etsin kuntavaaliehdokkaan Yleisradion vaalikoneesta. Olen yleensä äänestänyt Pentti Linkolan tavoin kaunista nuorta naista. Viisikymppisyydestä villiintyneenä olin kuitenkin valmis syrjähyppyyn. Sain voittajiksi tasapistein työväenpuolue kokoomuksen ehdokkaan ja toisen. Niin sanotuista yleisistä syistä valitsin sen toisen. Mielestäni Helsinki tarvitsee nyt fiksua ja huumorintajuista muslimimaahanmuuttajaa.
"Uutta ajattelua" edustava ehdotus on ainakin kahdella tavalla pöljä.
Ensinnä siksi, ettei lintsaaminen ole ongelma. Ei ainakaan niillä työpaikoilla, joilla minä olen työskennellyt. Itse olen ollut sairauslomalla 1980-luvun lopun influenssani jälkeen vain kaksi päivää. Mielessäni ei silti ole edes käväissyt kadehtia huonompionnisia. Jos sairauslomailua jossain pidetään saavutettuna etuna, lienee taustalla pahempia ongelmia. Niiden ratkaiseminen lopettaa poissaolotkin.
Terveenä poissaolemista suurempi ongelma on ainakin avokonttoreissa sairaana läsnäoleminen. Syyllistyin siihen itse viimeksi perjantaina. Illalla minua odotti konsertti, johon olin ostanut liput hyvissä ajoin. Olin saamassa toivottuja vieraita kaukaa. Flunssan oireet pahenivat tunti tunnilta, mutta en voinut enää perua. Ja kun hammasta purren jaksoin huvitella, piti tietysti pärjätä töissäkin. Viereisen karsinan odottava äiti sai sitten flunssani, ja joutui pariksi päiväksi sairauslomalle. Tänään aivasteltiin takanani. Sain vähemmän arvostavaa palautetta. Jäämme odottamaan influenssakautta kokoomuksen puoluetoimistossa.
Ehdotuksen tekee pöljäksi myös sen osuminen pienipalkkaisiin. Rikkaalla on varaa yhden päivän ansionmenetykseen. Ehkä hän voi jopa tehdä siistiä sisätyötään kotoa käsin ja välttyä ansionmenetykseltä kokonaan. Sinnittelijälle taas pienikin tulojen notkahdus saattaa merkitä suistumista pikavippien maailmaan. On vain jaksettava ja painettava, terveyden uhallakin. Rakennusmies, poliisi, porrassiivooja, lähihoitaja, metsuri, kaupan kassa...
Etsin kuntavaaliehdokkaan Yleisradion vaalikoneesta. Olen yleensä äänestänyt Pentti Linkolan tavoin kaunista nuorta naista. Viisikymppisyydestä villiintyneenä olin kuitenkin valmis syrjähyppyyn. Sain voittajiksi tasapistein työväenpuolue kokoomuksen ehdokkaan ja toisen. Niin sanotuista yleisistä syistä valitsin sen toisen. Mielestäni Helsinki tarvitsee nyt fiksua ja huumorintajuista muslimimaahanmuuttajaa.
lauantai 29. syyskuuta 2012
Tauko sateessa
OP-Pohjola 700, Metso 630, Nokia Siemens Networks 400, Kesko 370, Rautaruukki 250, Logica 250, Sanoma 140, Finnair 100, Steveco 100 ja Fennia 50 työpaikkaa. Bonukset toteutuvat taas varmemmin kuin pomojen toiveet työurien pidentämisestä. Omakin urani saattaa katketa lopullisesti, jos keksimme liittyä yt-riehaan. 50-vuotiaalle kunnon töitä tuskin löytyy. ja viidentoista vuoden kujanjuoksun päässä odottaa takuueläke.
Onneksi toisenlaisetkin tarinat ovat totta. Miltei ikäiseni yksientoista yt-neuvottelujen veteraani sinnitteli uuteen ammattiin. Hän selvitti kolmen vuoden vaativan koulutuksen kahdessa vuodessa juuri vapaapäiviä pitämättä. Urakka on nyt ohi ja mielekästä työtä tarjolla ainakin kesään asti. Todennäköisesti pidemmällekin.
Juhlistimme valmistumista Vesa-Matti Loirin 50-vuotisjuhlakonsertilla. Olin varautunut. Tunteiden tulkit ovat aina kiinnostaneet vähemmän kuin ne, jotka tekevät biisinsä. Pelkäsin joutuvani "koko kansan" väräjävään patetiapotpuriin. Patetiaakin kuulimme, mutta kaikkiaan miltei neljätuntinen konsertti yllätti iloisesti. Jalkoihinsa maestro ei keventyneenäkään uskalla varata, mutta ääneensä kyllä. Ajoitus ja draaman taju olivat myös entisensä ja taustalla soittaneet yhtyeet loistavia. Sen verran voimallisesti Lenni-Kalle Taipale tosin visualisoi pianollaan Juha Vainon tornaattorin romuttamisen, että kaappasi hetkeksi vallan solistilta. Myöhemmin Loiri kuittailikin pyytämällä olemaan hetken pimputtamatta.
Mieleeni ei heti tule maailmaltakaan toista, joka leikittelisi rajoilla yhtä vaivattomasti kuin Loiri, oli sitten kyse jazzista tai iskelmästä, tragediasta tai komediasta. Tai edes urheilusta ja (muusta) kulttuurista. Wikipedia kertoo Loirin saavuttaneen Suomen mestaruuden vesipallossa ja käsipallossa ja pelanneen myös jalkapallomaalivahtina ylimmällä sarjatasolla. Olisi luullut hänen näillä ansioilla ajautuneen monen pienemmän tähden tavoin yritysvalmentajaksi kertoamaan meille matosille kaiken olevan itsestämme kiinni kunhan uskomme yritysjohtomme unelmiin. On vaikea uskoa, ettei häntä olisi pyydetty. Ehkä rekrytointi on päättynyt samoin kuin eräs vakava kappale eilisessä konsertissa. Musiikin tauottua tähti siemasi verkkaisen kulauksen pullostaan, piti tauon, ja huokasi: "Kossua".
Saatoin tuttuni tänään kotimatkalle ja tarjosin matkalukemiseksi Helsingin Sanomien kuukausiliitteitä. Hän torjui tarjouksen, sanoi ettei luotani asti jaksa kantaa. Poikkesi sitten ärrälle ostamaan Seiskan ja iltapäivälehden. Ja lopulta valitti, ettei asemalla missään saanut tupakoida. Näin kauas ajaudumme toisistamme. Ei kuitenkaan ollut vinoilun vaan ilon päivä.
Onneksi toisenlaisetkin tarinat ovat totta. Miltei ikäiseni yksientoista yt-neuvottelujen veteraani sinnitteli uuteen ammattiin. Hän selvitti kolmen vuoden vaativan koulutuksen kahdessa vuodessa juuri vapaapäiviä pitämättä. Urakka on nyt ohi ja mielekästä työtä tarjolla ainakin kesään asti. Todennäköisesti pidemmällekin.
Juhlistimme valmistumista Vesa-Matti Loirin 50-vuotisjuhlakonsertilla. Olin varautunut. Tunteiden tulkit ovat aina kiinnostaneet vähemmän kuin ne, jotka tekevät biisinsä. Pelkäsin joutuvani "koko kansan" väräjävään patetiapotpuriin. Patetiaakin kuulimme, mutta kaikkiaan miltei neljätuntinen konsertti yllätti iloisesti. Jalkoihinsa maestro ei keventyneenäkään uskalla varata, mutta ääneensä kyllä. Ajoitus ja draaman taju olivat myös entisensä ja taustalla soittaneet yhtyeet loistavia. Sen verran voimallisesti Lenni-Kalle Taipale tosin visualisoi pianollaan Juha Vainon tornaattorin romuttamisen, että kaappasi hetkeksi vallan solistilta. Myöhemmin Loiri kuittailikin pyytämällä olemaan hetken pimputtamatta.
Mieleeni ei heti tule maailmaltakaan toista, joka leikittelisi rajoilla yhtä vaivattomasti kuin Loiri, oli sitten kyse jazzista tai iskelmästä, tragediasta tai komediasta. Tai edes urheilusta ja (muusta) kulttuurista. Wikipedia kertoo Loirin saavuttaneen Suomen mestaruuden vesipallossa ja käsipallossa ja pelanneen myös jalkapallomaalivahtina ylimmällä sarjatasolla. Olisi luullut hänen näillä ansioilla ajautuneen monen pienemmän tähden tavoin yritysvalmentajaksi kertoamaan meille matosille kaiken olevan itsestämme kiinni kunhan uskomme yritysjohtomme unelmiin. On vaikea uskoa, ettei häntä olisi pyydetty. Ehkä rekrytointi on päättynyt samoin kuin eräs vakava kappale eilisessä konsertissa. Musiikin tauottua tähti siemasi verkkaisen kulauksen pullostaan, piti tauon, ja huokasi: "Kossua".
Saatoin tuttuni tänään kotimatkalle ja tarjosin matkalukemiseksi Helsingin Sanomien kuukausiliitteitä. Hän torjui tarjouksen, sanoi ettei luotani asti jaksa kantaa. Poikkesi sitten ärrälle ostamaan Seiskan ja iltapäivälehden. Ja lopulta valitti, ettei asemalla missään saanut tupakoida. Näin kauas ajaudumme toisistamme. Ei kuitenkaan ollut vinoilun vaan ilon päivä.
torstai 27. syyskuuta 2012
Tavallisen ristiriitaisia asioita
Presidentti Sauli Niinistön nuorten syrjäytymistä vastustava kampanja jakaa mielipiteitä.
Äänekkäimmin sen kiroavat instituutioita rakastavat vasemmistolaiset. Heidän mielestään vanha pankkimies ohittaa raa'an rahan tarpeen tarjoamalla halpaa välittämishöttöä: "Ehdotamme, että syrjäytyneiden sijaan alamme puhua esimerkiksi tuloerojen ennätysmäisestä kasvusta, periytyvästä köyhyydestä, kalliista asumisesta ja riittämätömästä toimeentulosta", kirjoittavat toimittaja Emilia Kukkala ja Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson (ks. Kukkala). Arvostelijoissa on myös niitä, jotka omaan kokemukseensa vedoten muistuttavat arjen raadollisuudesta. Heidän mielestään presidentin katse ei mustan auton tummennettujen ikkunoiden läpi tavoita arkitodellisuutta. Sekakäyttäjävanhemmat tuskin lukevat isällisiä ohjeita, eikä hyväosaisten puuhastelu auta neurologisiin häiriöihinkään.
Kampanja on kuitenkin saanut puoltajia myös muista kuin presidentin oman puolueen kukkahattutädeistä. Näkyvistä tukijoista ehkä arvovaltaisin on lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Hänestä tavallisilla asioilla on joskus tosiaan suuri merkitys. Kun on tutkittu, miksi toiset selviytyvät vaikeistakin oloista, mutta toiset vaurioituvat pysyvästi, on Sinkkosen mukaan paljastunut, että selviytyjien elämässä on usein ollut joku lämpimästi ja ymmärtävästi suhtautunut aikuinen; mummi, ukki, harrastusten ohjaaja, opettaja tai kaverin vanhempi, joka on avannut ikkunan parempaan maailmaan. Suomesta ei Sinkkosen mukaan tule koskaan niin rikasta, että yhteiskunta voisi ratkaista kaikki ongelmat ja lähettää paikalle päivystävän sosiaalityöntekijän tai muun ammattilaisen. (ks. Sinkkonen)
Myös Helsingin seurakuntayhtymän vireän Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola puolustaa kampanjaa: "Kukaan ei ole niin naiivi, kaikkein vähiten tasavallan presidentti itse, että kuvittelisi syvälle käyvän ja monimutkaisen inhimillisen ja yhteiskunnallisen ongelman ratkeavan pelkillä kevyillä kotikonsteilla. Moni sen sijaan näyttää olevan niin lapsellinen, että kuvittelee kaiken järjestyvän, kunhan yhteiskunta lisää määrärahoja tiettyihin tarpeisiin." Simola huomauttaa, että yksilöt luovat ihmissuhteita, yhteiskunta turvaverkkoja, molempia tarvitaan. (Simola)
Olen samaa mieltä ja tunnen oloni vähän syylliseksi.
Äänekkäimmin sen kiroavat instituutioita rakastavat vasemmistolaiset. Heidän mielestään vanha pankkimies ohittaa raa'an rahan tarpeen tarjoamalla halpaa välittämishöttöä: "Ehdotamme, että syrjäytyneiden sijaan alamme puhua esimerkiksi tuloerojen ennätysmäisestä kasvusta, periytyvästä köyhyydestä, kalliista asumisesta ja riittämätömästä toimeentulosta", kirjoittavat toimittaja Emilia Kukkala ja Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson (ks. Kukkala). Arvostelijoissa on myös niitä, jotka omaan kokemukseensa vedoten muistuttavat arjen raadollisuudesta. Heidän mielestään presidentin katse ei mustan auton tummennettujen ikkunoiden läpi tavoita arkitodellisuutta. Sekakäyttäjävanhemmat tuskin lukevat isällisiä ohjeita, eikä hyväosaisten puuhastelu auta neurologisiin häiriöihinkään.
Kampanja on kuitenkin saanut puoltajia myös muista kuin presidentin oman puolueen kukkahattutädeistä. Näkyvistä tukijoista ehkä arvovaltaisin on lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Hänestä tavallisilla asioilla on joskus tosiaan suuri merkitys. Kun on tutkittu, miksi toiset selviytyvät vaikeistakin oloista, mutta toiset vaurioituvat pysyvästi, on Sinkkosen mukaan paljastunut, että selviytyjien elämässä on usein ollut joku lämpimästi ja ymmärtävästi suhtautunut aikuinen; mummi, ukki, harrastusten ohjaaja, opettaja tai kaverin vanhempi, joka on avannut ikkunan parempaan maailmaan. Suomesta ei Sinkkosen mukaan tule koskaan niin rikasta, että yhteiskunta voisi ratkaista kaikki ongelmat ja lähettää paikalle päivystävän sosiaalityöntekijän tai muun ammattilaisen. (ks. Sinkkonen)
Myös Helsingin seurakuntayhtymän vireän Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola puolustaa kampanjaa: "Kukaan ei ole niin naiivi, kaikkein vähiten tasavallan presidentti itse, että kuvittelisi syvälle käyvän ja monimutkaisen inhimillisen ja yhteiskunnallisen ongelman ratkeavan pelkillä kevyillä kotikonsteilla. Moni sen sijaan näyttää olevan niin lapsellinen, että kuvittelee kaiken järjestyvän, kunhan yhteiskunta lisää määrärahoja tiettyihin tarpeisiin." Simola huomauttaa, että yksilöt luovat ihmissuhteita, yhteiskunta turvaverkkoja, molempia tarvitaan. (Simola)
Olen samaa mieltä ja tunnen oloni vähän syylliseksi.
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Maailman vanhin ammatti
En ole kertonut kaikkea. Prostituutio auttoi minua parantamaan elämäni laatua merkittävästi 1990-luvun loppupuolella.
Kauhistelun ollessa kukkeimmillaan ostin nimittäin asunnon Helsingin pahamaineisimmalta alueelta.
Edullisen hinnan syy selvisi jo eteisessä, kun siistiin riviin aseteltu korkokenkäkokoelma paljasti perheen vaimon venäläiseksi. Hieroessamme kauppaa totesin myös, että herttainen tytär oli tulossa hankalaan ikään. Oli syntynyt niin pikainen muuttopäätös, että pakettikaupalla kylppäriremonttiin hankittuja laattoja jäi vapaaseen käyttööni.
Vaikka remontti on edelleen tekemättä, olen viihtynyt asunnossani erinomaisesti. Taloyhtiö on rauhallinen ja taannoisissa talkoissa vallitsi mukava tekemisen meininki. Vaikka näen kirjaimellisesti silmieni alla pysäkin muuttuvan viimeisen bussin mentyä punaisten lyhtyjen alueeksi, kadulla voi kulkea yhtä turvallisesti kuin missä tahansa muualla. Ja häiritsemättä, ainakin miehenä. Naisten olen kuullut kiusautuneen autoista huudeltuihin ehdotuksiin. Kun entinen elämänkumppanini avaimensa unohdettuaan soitti minulle alaovelta, ohi kulkeneet keski-ikäiset rouvat tuhahtelivat toisilleen: "Tää on taas niin tätä".
En silti vaihtaisi biodiversiteettiäni espoolaiseen omakotitaloalueeseen, jonka jokaiseen taloon on kloonattu autoileva ydinperhe. Meillä piisaa prostituoitua, juoppoa, skitsofreenikkoa, narkkaria, mutta myös tavallista työmatkalaista, koirantaluttajaa, kitaraa kanniskelevaa kunnon nuorta, optiomiljonääriä. Entinen tasavallan presidentti. Kukaan ei joudu silmätikuksi.
Alue on toisaalta 15 vuodessa muuttunut aktiivisten ihmisten toimesta merkittävästi viihtyisämmäksi. Puistoja ehostetaan, tapahtumia järjestetään, julkista tilaa otetaan muutenkin omaehtoiseen käyttöön. Myönteinen kierre voimistaa itseään. Talossamme asuu ensimmäistä kertaa usea lapsiperhe, joka ei kiirehdi muuttoa muualle. Asuntoni arvo sen kuin kohoaa.
Voin siis syystä väittää tehneni elämäni parhaat kaupat prostituution ansiosta.
Vain, jos vanhempani kyläilevät, havahdun katselemaan ympärilleni ulkopuolisin silmin. Muuten sivuutan thaihieromapaikat ja katujen tarjonnan kuten veppisivustojen mainosbannerit. Nytkin havahduin ajattelemaan prostituutiota vasta, kun näin sitä televisiosta.
Erinomaisessa hollantilaisessa dokumentissa, Punaisten lyhtyjen kaksoset, kamera seuraa seitsemänkymppisten identtisten kaksoissiskojen, Martine ja Louise Fokkensin, arkista elämää Amsterdamissa. Siskokset ovat kuin kenen tahansa meidän kukkamekoista tykkääviä lörpötteleviä tätejä, paitsi että he ovat toimineet prostituoituina jo puolisen vuosisataa. Martine edelleen, koska ei pärjää kansaneläkkeellään. Pääsemme seuraamaan niin verkkaista arkea kuin asiakastapaamisten koko kirjon ilman että katsominen tuntuu tirkistelyltä. Väliin siskokset pysähtyvät kertomaan ajatuksiaan ja kertaamaan elämänvaiheitaan. Suvun ja naapuruston kanssa ei aina ole ollut helppoa, mutta asiakkaista heillä tuntuu olevan vain hyvää sanottavaa. Ja asiakkaita on tosiaan ehtinyt olla lukemattomia.
Dokumentti näyttää, ei selitä. Se ei mässäile naisten kauhealla kohtalolla, ei piiloudu tilastoihin ja yleiselle tasolle, ei romantisoi eikä paheksu. Ehkä siksi se saa minut pohtimaan kantaani prostituutioon.
Kauhistelun ollessa kukkeimmillaan ostin nimittäin asunnon Helsingin pahamaineisimmalta alueelta.
Edullisen hinnan syy selvisi jo eteisessä, kun siistiin riviin aseteltu korkokenkäkokoelma paljasti perheen vaimon venäläiseksi. Hieroessamme kauppaa totesin myös, että herttainen tytär oli tulossa hankalaan ikään. Oli syntynyt niin pikainen muuttopäätös, että pakettikaupalla kylppäriremonttiin hankittuja laattoja jäi vapaaseen käyttööni.
Vaikka remontti on edelleen tekemättä, olen viihtynyt asunnossani erinomaisesti. Taloyhtiö on rauhallinen ja taannoisissa talkoissa vallitsi mukava tekemisen meininki. Vaikka näen kirjaimellisesti silmieni alla pysäkin muuttuvan viimeisen bussin mentyä punaisten lyhtyjen alueeksi, kadulla voi kulkea yhtä turvallisesti kuin missä tahansa muualla. Ja häiritsemättä, ainakin miehenä. Naisten olen kuullut kiusautuneen autoista huudeltuihin ehdotuksiin. Kun entinen elämänkumppanini avaimensa unohdettuaan soitti minulle alaovelta, ohi kulkeneet keski-ikäiset rouvat tuhahtelivat toisilleen: "Tää on taas niin tätä".
En silti vaihtaisi biodiversiteettiäni espoolaiseen omakotitaloalueeseen, jonka jokaiseen taloon on kloonattu autoileva ydinperhe. Meillä piisaa prostituoitua, juoppoa, skitsofreenikkoa, narkkaria, mutta myös tavallista työmatkalaista, koirantaluttajaa, kitaraa kanniskelevaa kunnon nuorta, optiomiljonääriä. Entinen tasavallan presidentti. Kukaan ei joudu silmätikuksi.
Alue on toisaalta 15 vuodessa muuttunut aktiivisten ihmisten toimesta merkittävästi viihtyisämmäksi. Puistoja ehostetaan, tapahtumia järjestetään, julkista tilaa otetaan muutenkin omaehtoiseen käyttöön. Myönteinen kierre voimistaa itseään. Talossamme asuu ensimmäistä kertaa usea lapsiperhe, joka ei kiirehdi muuttoa muualle. Asuntoni arvo sen kuin kohoaa.
Voin siis syystä väittää tehneni elämäni parhaat kaupat prostituution ansiosta.
Vain, jos vanhempani kyläilevät, havahdun katselemaan ympärilleni ulkopuolisin silmin. Muuten sivuutan thaihieromapaikat ja katujen tarjonnan kuten veppisivustojen mainosbannerit. Nytkin havahduin ajattelemaan prostituutiota vasta, kun näin sitä televisiosta.
Erinomaisessa hollantilaisessa dokumentissa, Punaisten lyhtyjen kaksoset, kamera seuraa seitsemänkymppisten identtisten kaksoissiskojen, Martine ja Louise Fokkensin, arkista elämää Amsterdamissa. Siskokset ovat kuin kenen tahansa meidän kukkamekoista tykkääviä lörpötteleviä tätejä, paitsi että he ovat toimineet prostituoituina jo puolisen vuosisataa. Martine edelleen, koska ei pärjää kansaneläkkeellään. Pääsemme seuraamaan niin verkkaista arkea kuin asiakastapaamisten koko kirjon ilman että katsominen tuntuu tirkistelyltä. Väliin siskokset pysähtyvät kertomaan ajatuksiaan ja kertaamaan elämänvaiheitaan. Suvun ja naapuruston kanssa ei aina ole ollut helppoa, mutta asiakkaista heillä tuntuu olevan vain hyvää sanottavaa. Ja asiakkaita on tosiaan ehtinyt olla lukemattomia.
Dokumentti näyttää, ei selitä. Se ei mässäile naisten kauhealla kohtalolla, ei piiloudu tilastoihin ja yleiselle tasolle, ei romantisoi eikä paheksu. Ehkä siksi se saa minut pohtimaan kantaani prostituutioon.
tiistai 4. syyskuuta 2012
Leonard Cohen 2.9.2012
Elämäkerran mukaan kanadanjuutalainen laulaja-lauluntekijä, kirjailija ja runoilija Leonard Cohen onnistui nuorena hypnotisoimaan perheen palvelustytön riisuutumaan alasti (Nadel, 33-34).
Tunnelma on sunnuntain konsertissa niin hypnoottinen, että 77-vuotiaan Cohenin uskoo helposti yltävän halutessaan samaan urotekoon. Monet lapsi-ihmiset pitävät Cohenia opettajanaan, vanhana, viisaana miehenä, jolta odottavat suuntaa omalle elämälleen. Cohen hallitsee taidon annostella lauluihinsa täyttä ja tyhjää tilaa sopivassa määrässä ja suhteessa niin, että kuulija projisoi niihin omat ajatuksensa ja tunteensa. Ollaan hyvän puolesta pahaa vastaan, lihaa ja henkeä sopivassa suhteessa. Muistelen Cohenin muusikkokollegan tuskailleen, että Cohen voi matalalla äänellään laulaa uskottavasti ihan mitä hyvänsä. Epäilemättä Matti Apunen lukisi Cohenin Palefacen tavoin niiden taiteilijoihin, joita pitäisi enemmän savustaa sanomisistaan (Apunen).
 |
Sisyfos Kivi, 50, bändäsi muiden mukana.
|
perjantai 17. elokuuta 2012
Työelämäopetusta pullamössönuorille?
Lisää työelämää kouluihin toivoo Helsingin Sanomien Työelämä-sivujen tuottaja Pekka Mykkänen. Kun koulussa ei puhuta työelämän vaatimuksista, 20-vuotiaille joudutaan opettamaan työpajoissa esimerkiksi sitä, että jos työpäivä alkaa yhdeksältä, työpaikalle pitäisi saapua yhdeksäksi. (ks. Mykkänen). Ei hyvä.
Olin yli 30 vuotta sitten Mykkäsen kanssa samaa mieltä. Ruodittuani joulupäivänä 1979 päiväkirjassani lukion toisen luokan syystodistusta, murehdittuani hidasta lukunopeuttani, ennakoituani Ajatollah Khomainista uutta Hitleriä ja pahoilteltuani Rauman Lukon heikkoa menestystä laitoin kuntoon koulutusasiat.
Vauhtiin päästyäni korjailen oppiaineet: Äidinkielessä opetan kieliopin pääpiirteet ja analysoin tekstejä. Kirjailijoiden nimilistat ja vuosiluvut poistan. Uskonnosta karsin tylsät vanhan ajan kiistat, ja historiassakin käsittelen lähiaikaa vanhaa ja keskiaikaa enemmän, jotta ulkoluvun sijaan opimme ymmärtämään nykyisyyttä. Maantiedosta karsin toisarvoiset asiat, kuten kaivosten nimien opettelun (Ruotsin rautakaivosten nimiä kysyttiin jopa kokeissa). Maiden yhteiskuntajärjestelmät luen jostain syystä nekin maantietoon, kuten myös matkailun tuontirajoitukset, ja passin ja viisumien hankkimisen. Liikuntatuntini auttavat löytämään oman urheilulajin ja opettavat myös ensiapua. Matematiikasta, kemiasta, fysiikasta ja biologiasta en koe pystyväni sanomaan mitään, kosken täysin näe yhteyksiä, joissa ko. aineita sovelletaan. Vain kuvaamataitoon olen suurin piirtein tyytyväinen. Arvelen silti lopuksi, että Suomen koulu antaa paremmat edellytykset tietojen syventämiseen kuin monen muun maan. Ajattelemisen aihetta, muttei aikaa ajatella.
Lopuksi valitan kiirettä ja masennusta.
Päätin ahdistuneena teininä, etten koskaan antaisi muistojen kullata nuoruuttani, kuten monet aikani aikuiset olivat tehneet. Lukion koin rankaksi, vaikka pahimmasta huonouden tunteesta olin toisluokkalaisena jo päässyt jätettyäni pitkän matematiikan. Näkymien puute vaivasi enemmän murrosiässä. Suoranaista pakokauhua herätti peruskoulun ammatinvalintaoppaan loputon lista työnimikkeistä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Koululaisvierailulla paperitehtaassa olin saada paniikkihäiriön. Koin olevani petetty, täysin tyhjä, mihinkään kykenemätön. Olin elänyt kuplassa. Koulussa oppimallani ei näyttänyt olevan mitään todellista merkitystä. Käsitys vahvistui, kun kesätyöt menivät todistuksista riippumatta niille, joilla oli suhteita.
Olin yli 30 vuotta sitten Mykkäsen kanssa samaa mieltä. Ruodittuani joulupäivänä 1979 päiväkirjassani lukion toisen luokan syystodistusta, murehdittuani hidasta lukunopeuttani, ennakoituani Ajatollah Khomainista uutta Hitleriä ja pahoilteltuani Rauman Lukon heikkoa menestystä laitoin kuntoon koulutusasiat.
Pitäisi lukea suomea, historiaa ja psykologiaa... jne... jne... Toisin sanoen 1800-luvun filosofiaa, runoutta, muinaisia kirjailijoita, hermoston rakennetta... Voi kyllä kysyä, että koska me opimme täyttämään veroilmoituksen, asioimaan valtion virastoissa, laittamaan ruokaa jne... Että elämä opettaa?... Miksei koulu? Tosiasia on, että niin kauan kuin opiskelee ei itseään juuri ehdi sivistää. Koulu on todella paikka, jossa mahdollisimman nopeasti pyritään opettamaan ulkoa mahdollisimman paljon. Ja useimmiten vielä vääriä ja hyödyttömiä asioita. Monttua voi ihan hyvin kaivaa ilman keskiajan skolastiikkaakin.
 |
| Kaikkitietävä kynä sauhusi jo varhain. |
Koulu sen tekee; kuivattaa ihmisen, unelmat, kaiken... Lisäksi on alkanut tuntua, että olen tehnyt vakavia virhearviointeja arvioidessani tärkeimpiä ominaisuuksiani. Masennuskaudet ovat tullessaan yhä pitempiä ja syvempiä. Vaikka kyllä joulu aika hyvä oli.
 |
| Nuorta optimismia peruskoulun päättyessä. |
torstai 2. elokuuta 2012
Leikkauksia 13: Hehkutus, suoritus, selitys
"Arvelinkin, että mitään huippu-uintia ei voi tulla, kun se satanenkaan ei kulkenut kovin hyvin."Tällaisia selityksiä urheilijamme ovat antaneet olympialaisissa. Epäilemättä kansakunnan tilasta huolestuneet yritysjohtajat ja poliitikot näkevät merkkejä elintason tuomasta yleisestä veltostumisesta. He ehdottanevat, että opintoja pitää nopeuttaa, työpäiviä pidentää, eläkeikää nostaa ja sosiaaliturvaa heikentää, jotta menneiden vuosikymmenten roti palaa.
"Valitettavasti alku oli mollivoittoinen. Siinä oli vähän puristusta ja lahkeen lepatusta."
"Puomi oli yhtä tärinää. Jännitin niin kovasti, että jätin yhden liikkeen pois, jotta en putoaisi. Kisa oli hauska, vaikka jännitys vähensi pisteitä. Tämä on ollut ihan ainutlaatuinn kokemus. Harmittaa, kun en saanut kuvaa Usain Boltista."
"Ihan hyvä sijoitus. Parempi kuin Sydneyssä (21 -> 20). Jäin valitettavasti pääjoukkoon. Sellaista tämä urheilu on, parhaat lähtivät irti."
"Kenttä oli supernopea. Sellaisella alustalla ei pärjätä, jos oma syöttö ei kulje."
"Olen ollut mielestäni kisojen alla nousukunnossa, mutta suurelle yleisölle en pystynyt sitä näyttämään."
Mutta olemmeko oikeasti veltostuneet?
Mielestäni emme.
Asiat ovat päinvastoin parhaalla mahdollisella tolalla. Potentiaaliset huippu-urheilijamme tekevät huippusuorituksiaan toisaalla; tutkimuslaboratorioissa, leikkaussaleissa, kouluissa, työpaikoillaan. Siellä missä pitääkin. Miksi huippukirugiksi kykenevä nuori olisi lapsellisen kiinnostunut siitä, montako metriä keppi lentää tai ukko pomppii, jos hän voi tehdä todellisia palveluksia yhteisölleen ja elämälleen?
maanantai 30. heinäkuuta 2012
Toisenlainen loma
En tänä kesänä juuri matkustellut.
Kun parisuhde muuttui ystävyydeksi, menetin matkakumppanin. Ihan ventovieraan kanssa en hotellihuonetta välitä jakaa. Jos kaveriksi sattuu hillitön bilehile, lähetyskäskyn riivaama lahkolainen tai väsymätön vitsinikkari, loma on pilalla. "Suvaitsevaiston" tyyppiedustajana suvaitsen minäkin erilaisuutta turvallisen etäällä itsestäni. Riittää, että avokonttorissa sumplin kaikkien kanssa.
En silti monen keski-ikäisen miehen tapaan asettunut tuopin ääreen ruikuttamaan. Olin tosin aikonut juosta jo alkukesällä viimeisen maratonini. Tasolleni kunnianhimoinen tavoite oli määrä saavuttaa säännöllisesti ja monipuolisesti harjoitellen. Sitten sain flunssan, ensimmäiseni puoleentoista vuoteen, enkä voinut startata. Pari viikkoa myöhemmin yritin toisaalla, mutta kunto oli jo tiessään. Treeni jatkuu syksyyn.
Ensimmäisen lomaviikon järjestelin roikkumaan jääneitä asioita ja haahuilin hajamielisenä Helsingin ilmaistapahtumissa. Yritin eheytyä hätäisestä projekti-ihmisestä ihan oikeaksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka saa tyydytyksensä siitä, että haluaa ja pystyy tekemään asiat niin kunnolla kuin suinkin osaa alusta loppuun. Ei se oikein onnistunut.
Virittelin kirjoitusharrastusta. Ilmoittautuduin hetken mielijohteesta kurssille, mutta se oli täynnä. Ilmoittauduin toiselle kurssille. Se oli peruutettu osallistujien puuttumisen takia. Yritin maalata. Tuotos oli niin karmea, että pakenin saman tien asunnostani.
Matkustaminen on huono idea, jos haluaa paeta itseään. Hetken on rentouttavaa vaellella velvoitteista vapaana. Kuljeskella paikoissa, jossa ei ole pelkoa törmätä kehenkään, joka vaatisi muuta kuin maksua tasarahalla tai pienen tipin kera. Pidemmän päälle syntyy kuitenkin vain luettelo satunnaisista paikoista, ja jää epäselväksi, miksi olen niihin päättynyt. Ja pahinta kaikista: sama eksynyt ruttunaama tuijottaa maailman kaikkien hotellien peileistä.
Onneksi on kuitenkin yksi peili, joka heijastaa toisin. Kesämökin vanhan piirongin peili. Se vääristää sen verran, että punkkitarkasta ei sen avulla voi tehdä. Se mahdollistaa kuitenkin täydentämisen ja tulkinnat.
Mökillä on sähköt, mutta sieltä puuttuvat nettiyhteys ja televisio. Aikaa jää tuumailuun. Kulttuuriantropologi Thomas Hylland Eriksen esittää kirjassaan Hetken tyrannia, että kiireettömän pohjoismaisen mökkielämän malli pitäisi tehdä tunnetuksi kaikkialla (ks. Eriksen, 221). Eriksenin mielestä ihmiskunnan tuhoisin ongelma ei ole ilmastonmuutos, velkakriisi eikä edes syrjäytyminen vaan hitaan ajan puute. Arjen ennakomaton sälä: puhelut, sähköpostit, tekstiviestit ja pikapalaverit vaativat jatkuvaa reagointia niin, että aikaa ja keskittymistä vaativat tärkeämmät asiat jäävät aina tekemättä. Eriksen kertoo tutkijakollegastaan, joka ei enää kykene lukemaan kirjoja. (ks. Pohjola) Tunnistan samoja oireita.
Kun parisuhde muuttui ystävyydeksi, menetin matkakumppanin. Ihan ventovieraan kanssa en hotellihuonetta välitä jakaa. Jos kaveriksi sattuu hillitön bilehile, lähetyskäskyn riivaama lahkolainen tai väsymätön vitsinikkari, loma on pilalla. "Suvaitsevaiston" tyyppiedustajana suvaitsen minäkin erilaisuutta turvallisen etäällä itsestäni. Riittää, että avokonttorissa sumplin kaikkien kanssa.
En silti monen keski-ikäisen miehen tapaan asettunut tuopin ääreen ruikuttamaan. Olin tosin aikonut juosta jo alkukesällä viimeisen maratonini. Tasolleni kunnianhimoinen tavoite oli määrä saavuttaa säännöllisesti ja monipuolisesti harjoitellen. Sitten sain flunssan, ensimmäiseni puoleentoista vuoteen, enkä voinut startata. Pari viikkoa myöhemmin yritin toisaalla, mutta kunto oli jo tiessään. Treeni jatkuu syksyyn.
Ensimmäisen lomaviikon järjestelin roikkumaan jääneitä asioita ja haahuilin hajamielisenä Helsingin ilmaistapahtumissa. Yritin eheytyä hätäisestä projekti-ihmisestä ihan oikeaksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka saa tyydytyksensä siitä, että haluaa ja pystyy tekemään asiat niin kunnolla kuin suinkin osaa alusta loppuun. Ei se oikein onnistunut.
Virittelin kirjoitusharrastusta. Ilmoittautuduin hetken mielijohteesta kurssille, mutta se oli täynnä. Ilmoittauduin toiselle kurssille. Se oli peruutettu osallistujien puuttumisen takia. Yritin maalata. Tuotos oli niin karmea, että pakenin saman tien asunnostani.
Matkustaminen on huono idea, jos haluaa paeta itseään. Hetken on rentouttavaa vaellella velvoitteista vapaana. Kuljeskella paikoissa, jossa ei ole pelkoa törmätä kehenkään, joka vaatisi muuta kuin maksua tasarahalla tai pienen tipin kera. Pidemmän päälle syntyy kuitenkin vain luettelo satunnaisista paikoista, ja jää epäselväksi, miksi olen niihin päättynyt. Ja pahinta kaikista: sama eksynyt ruttunaama tuijottaa maailman kaikkien hotellien peileistä.
Mökillä on sähköt, mutta sieltä puuttuvat nettiyhteys ja televisio. Aikaa jää tuumailuun. Kulttuuriantropologi Thomas Hylland Eriksen esittää kirjassaan Hetken tyrannia, että kiireettömän pohjoismaisen mökkielämän malli pitäisi tehdä tunnetuksi kaikkialla (ks. Eriksen, 221). Eriksenin mielestä ihmiskunnan tuhoisin ongelma ei ole ilmastonmuutos, velkakriisi eikä edes syrjäytyminen vaan hitaan ajan puute. Arjen ennakomaton sälä: puhelut, sähköpostit, tekstiviestit ja pikapalaverit vaativat jatkuvaa reagointia niin, että aikaa ja keskittymistä vaativat tärkeämmät asiat jäävät aina tekemättä. Eriksen kertoo tutkijakollegastaan, joka ei enää kykene lukemaan kirjoja. (ks. Pohjola) Tunnistan samoja oireita.
maanantai 9. heinäkuuta 2012
Yrittäjien Aalto?
Olen vältellyt kirjoittamasta yrittäjyydestä, josta ymmärrän aika vähän.
Lähimpänä yrittäjyyttä olin freelancerina. Niin hyväksi en kuitenkaan tullut, että olisin voinut valita asiakkaani tai hintani. Yrittäjyyteni oli jatkuvaa huolta huomisesta. Uudelleenkouluttauduin lopulta päästäkseni säännölliseen palkkatyöhön, eroon itseni kaupittelusta.
Kun sain palkkatyöstä potkut, minulta kyseltiin, harkitsinko yrittäjäksi ryhtymistä. Siteerasin viisasta konsulttia: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan ideaanne." Minulta puuttui noin suuri idea. Yhden miehen banaanivaltioksi en halunnut.
Kuten on työtä ja paskatyötä, on myös yrittäjyyttä ja "yrittäjyyttä". Yrittäjyys on aito asia. "Yrittäjyys" on usein ansa.
Lähimpänä yrittäjyyttä olin freelancerina. Niin hyväksi en kuitenkaan tullut, että olisin voinut valita asiakkaani tai hintani. Yrittäjyyteni oli jatkuvaa huolta huomisesta. Uudelleenkouluttauduin lopulta päästäkseni säännölliseen palkkatyöhön, eroon itseni kaupittelusta.
Kun sain palkkatyöstä potkut, minulta kyseltiin, harkitsinko yrittäjäksi ryhtymistä. Siteerasin viisasta konsulttia: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan ideaanne." Minulta puuttui noin suuri idea. Yhden miehen banaanivaltioksi en halunnut.
Kuten on työtä ja paskatyötä, on myös yrittäjyyttä ja "yrittäjyyttä". Yrittäjyys on aito asia. "Yrittäjyys" on usein ansa.
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
50 vuotta kivenpyörittelyä
Täytin 50-vuotta, minkä siedän vaihtoehdon kamaluuden takia.
En silti tunne itseäni yhdeksi niistä pönäköistä keski-ikäisistä, jotka lehdessä hiukan alaviistosta kuvattuna muistelevat omahyväisesti mennyttä ja visioivat tulevaa. Ei haastattelua kyllä pyydettykään. Juhliminen jäi pariin puheluun, muutamaan tekstiviestiin ja postikorttiin. Työpaikalla salasin asian. Ex-elämänkumppanin kanssa kävimme konsertissa, mutta päivämäärä oli sattuma.
En tosiaan ole oppinut minkäänlaista viisautta. Uskoakseni tulen tuntemaan loppuun asti vain hämmennystä kaikesta ympärilläni. Olen suuri ja erittelemätön: en tiedä.
Hetki sitten olin silti vielä uusi ylioppilas, ja maailma näytti avoimelta. Mitä tapahtui?
Ministerit kertoivat viime viikon sunnuntaihesarissa miten nuoruuden työpaikat olivat valmistaneet heitä suuriin tehtäviin (ks. Kantola ja Tolonen). Huomasin kokemusteni olevan vähintään samaa tasoa. Koulutuksenikin. Miksi juuri minä jäin vaille suurta tulevaisuutta? Merkittävät ihmiset toteavat aina, etteivät voineet kieltäytyä, kun pyydettiin, tai että joku aate valitsi heidät, eivät he aatetta. Olisin kyllä ollut minäkin käytettävissä. Jostain syystä kukaan ei pyytänyt, eikä yksikään aate villinnyt. Tällainen on toisaalta - toisaalta -ihmisen kohtalo?
Lapsetkin jäivät tekemättä, ja siten lapsenlapset. Puuttui joko rahaa tai sopiva nainen. Yleensä molemmat. Viimein aika lukitsi vaihtoehdot. Kun ensin emme työltä ehdi lisääntymispuuhiin, joudumme lopulta työskentelemään 70-vuotiaaksi, kun eläkkeiltä puuttuvat maksajat.
Ei tosin voi valehdella omistautuneeni uralle. Sellaista ei tullut. Tuli vain sinnittelyä ja yksittäisiä fragmentteja, jotka ovat toki pätevöittäneet kirjoittamaan työaiheista blogia.
Muistelen juhlan kunniaksi näitä fragmentteja.
Muistinvaraisessa järjestyksessä: sanomalehdenjakaja, ulkoalueen hoitaja leirintäalueella, pilapiirtäjä, ahtaaja (huutomies), posteljooni, taidemuseon kesävahtimestari, rakennustyömies, kuvataideterapian avustaja, rahtivarastomies, siivooja, animaattori, kuvittaja, opettaja. Siivoamistani olen käsitellyt aiemmin, joten ohitan sen nyt. Nykyistä it-humanistin työtä olen sivunnut pitkin matkaa, albumissanikin, joten jätän senkin tällä kertaa.
En silti tunne itseäni yhdeksi niistä pönäköistä keski-ikäisistä, jotka lehdessä hiukan alaviistosta kuvattuna muistelevat omahyväisesti mennyttä ja visioivat tulevaa. Ei haastattelua kyllä pyydettykään. Juhliminen jäi pariin puheluun, muutamaan tekstiviestiin ja postikorttiin. Työpaikalla salasin asian. Ex-elämänkumppanin kanssa kävimme konsertissa, mutta päivämäärä oli sattuma.
En tosiaan ole oppinut minkäänlaista viisautta. Uskoakseni tulen tuntemaan loppuun asti vain hämmennystä kaikesta ympärilläni. Olen suuri ja erittelemätön: en tiedä.
Hetki sitten olin silti vielä uusi ylioppilas, ja maailma näytti avoimelta. Mitä tapahtui?
Ministerit kertoivat viime viikon sunnuntaihesarissa miten nuoruuden työpaikat olivat valmistaneet heitä suuriin tehtäviin (ks. Kantola ja Tolonen). Huomasin kokemusteni olevan vähintään samaa tasoa. Koulutuksenikin. Miksi juuri minä jäin vaille suurta tulevaisuutta? Merkittävät ihmiset toteavat aina, etteivät voineet kieltäytyä, kun pyydettiin, tai että joku aate valitsi heidät, eivät he aatetta. Olisin kyllä ollut minäkin käytettävissä. Jostain syystä kukaan ei pyytänyt, eikä yksikään aate villinnyt. Tällainen on toisaalta - toisaalta -ihmisen kohtalo?
Lapsetkin jäivät tekemättä, ja siten lapsenlapset. Puuttui joko rahaa tai sopiva nainen. Yleensä molemmat. Viimein aika lukitsi vaihtoehdot. Kun ensin emme työltä ehdi lisääntymispuuhiin, joudumme lopulta työskentelemään 70-vuotiaaksi, kun eläkkeiltä puuttuvat maksajat.
Ei tosin voi valehdella omistautuneeni uralle. Sellaista ei tullut. Tuli vain sinnittelyä ja yksittäisiä fragmentteja, jotka ovat toki pätevöittäneet kirjoittamaan työaiheista blogia.
Muistelen juhlan kunniaksi näitä fragmentteja.
Muistinvaraisessa järjestyksessä: sanomalehdenjakaja, ulkoalueen hoitaja leirintäalueella, pilapiirtäjä, ahtaaja (huutomies), posteljooni, taidemuseon kesävahtimestari, rakennustyömies, kuvataideterapian avustaja, rahtivarastomies, siivooja, animaattori, kuvittaja, opettaja. Siivoamistani olen käsitellyt aiemmin, joten ohitan sen nyt. Nykyistä it-humanistin työtä olen sivunnut pitkin matkaa, albumissanikin, joten jätän senkin tällä kertaa.
lauantai 19. toukokuuta 2012
Rikkoisinko lakia?
Kirjoituksessa Tottelin vain käskyä päädyin pitämään tottelevaisuuttamme periaatteessa hyvänä asiana. Yhteiseen tahtoon taipuen saamme paljon hyvää aikaan.
On hyvä, että käärimme hihat ja tuotamme yhteistä jaettavaa. On hyvä, että noudatamme työmatkalla liikennesääntöjä; pysymme omalla kaistallamme ja etenemme sovitulla nopeudella. Vastakkaisen kaistan rekkaan tähtäävät sekopäät päätyvät roskalehtien lööppeihin, koska ovat poikkeus. Sääntöjen noudattaminen on niin hämmästyttävän yleistä, ettei siinä riitä uutisoitavaa.
Välillä enemmistö lipsahtaa kuitenkin hulluuden puolelle. Koska vieressä on samanmoinen kaveri, kukin kokee edelleen toimivansa mielekkäästi. Pohjoiskorealainen liehuttaa lippua paraatissa suuren johtajan kunniaksi kummempia kyselemättä, kun samaa tekee 500 000 yhtä hölmöä. Kummallisena muille avautuvan todellisuuden luovat myös erilaiset hyvä veli -verkostoitujat, uskolahkot, perhehelvetit, pedofiilirenkaat ja "kansan" asialla olevat poliittiset ääriryhmät. Peräkammareiden kouluammuskelijapojista puhumattakaan. Tiedonkulun näennäisestä helppoudesta huolimatta olemme alttiita harhaisille todellisuuksille. Mielettömyyden näkevät vain ulkopuoliset.
Myös ammattiryhmät ja työpaikat tulkitsevat maailman tavallaan. Se on luonnollista ja hyödyllistä, mutta joskus yrityskulttuurikin sairastuu. Näin kävi esimerkiksi pääkaupunkiseudulla vaikuttavassa jäteyritys Lokapojissa, jossa tavaksi tuli kipata jätteitä minne sattuu. Asiakasta laskutettiin käsiteltyjä jätteitä suuremmasta määrästä. Jätteenkäsittelylaitoksella, jos sinne asti päästiin, ilmoitettiin vastaavasti todellista pienempi määrä. Työntekijöiltä vaati suorastaan kansalaisrohkeutta noudattaa lakeja. Osa silti kieltäytyi ja irtisanoutui (päätyen epäilemättä työvoimaviranomaisten langettamalle karenssille). Osa oli tottelevinaan, mutta yritti toimia lainmukaisesti esimiehen silmän välttäessä. Osa tottui tekemään työtä käskettyä. (ks. Salonen)
Jos näemme asiat toisin kuin enemmistö, tai ainakin vallanpitäjä, voi oikeustajumme joutua ristiriitaan myös lain kanssa. "Valaistuneelle" syntyy houkutus pitää omaa asiaa lain noudattamista tärkeämpänä. Näin on käynyt Suomessa murheellisimmillaan sisällissodassa. Reilu vuosikymmen myöhemmin Lapuan liike suosi arveluttavia keinoja. Koijärvestä lähtien ympäristöliikkeessä on ollut vahva kapinallisuuden traditio. Sitä ovat jatkaneet turkistarhaiskijät ja sikatilojen luvattomat kuvaajat. "Piraatit" viis veisaavat tekijänoikeuslainsäädännöstä kokiessaan taistelevansa sananvapauden puolesta. Laittomissa lakoissa toisen osapuolen käyttäytyminen koetaan niin epäoikeudenmukaiseksi, että lain kirjain saa väistyä.
On hyvä, että käärimme hihat ja tuotamme yhteistä jaettavaa. On hyvä, että noudatamme työmatkalla liikennesääntöjä; pysymme omalla kaistallamme ja etenemme sovitulla nopeudella. Vastakkaisen kaistan rekkaan tähtäävät sekopäät päätyvät roskalehtien lööppeihin, koska ovat poikkeus. Sääntöjen noudattaminen on niin hämmästyttävän yleistä, ettei siinä riitä uutisoitavaa.
Välillä enemmistö lipsahtaa kuitenkin hulluuden puolelle. Koska vieressä on samanmoinen kaveri, kukin kokee edelleen toimivansa mielekkäästi. Pohjoiskorealainen liehuttaa lippua paraatissa suuren johtajan kunniaksi kummempia kyselemättä, kun samaa tekee 500 000 yhtä hölmöä. Kummallisena muille avautuvan todellisuuden luovat myös erilaiset hyvä veli -verkostoitujat, uskolahkot, perhehelvetit, pedofiilirenkaat ja "kansan" asialla olevat poliittiset ääriryhmät. Peräkammareiden kouluammuskelijapojista puhumattakaan. Tiedonkulun näennäisestä helppoudesta huolimatta olemme alttiita harhaisille todellisuuksille. Mielettömyyden näkevät vain ulkopuoliset.
Myös ammattiryhmät ja työpaikat tulkitsevat maailman tavallaan. Se on luonnollista ja hyödyllistä, mutta joskus yrityskulttuurikin sairastuu. Näin kävi esimerkiksi pääkaupunkiseudulla vaikuttavassa jäteyritys Lokapojissa, jossa tavaksi tuli kipata jätteitä minne sattuu. Asiakasta laskutettiin käsiteltyjä jätteitä suuremmasta määrästä. Jätteenkäsittelylaitoksella, jos sinne asti päästiin, ilmoitettiin vastaavasti todellista pienempi määrä. Työntekijöiltä vaati suorastaan kansalaisrohkeutta noudattaa lakeja. Osa silti kieltäytyi ja irtisanoutui (päätyen epäilemättä työvoimaviranomaisten langettamalle karenssille). Osa oli tottelevinaan, mutta yritti toimia lainmukaisesti esimiehen silmän välttäessä. Osa tottui tekemään työtä käskettyä. (ks. Salonen)
Jos näemme asiat toisin kuin enemmistö, tai ainakin vallanpitäjä, voi oikeustajumme joutua ristiriitaan myös lain kanssa. "Valaistuneelle" syntyy houkutus pitää omaa asiaa lain noudattamista tärkeämpänä. Näin on käynyt Suomessa murheellisimmillaan sisällissodassa. Reilu vuosikymmen myöhemmin Lapuan liike suosi arveluttavia keinoja. Koijärvestä lähtien ympäristöliikkeessä on ollut vahva kapinallisuuden traditio. Sitä ovat jatkaneet turkistarhaiskijät ja sikatilojen luvattomat kuvaajat. "Piraatit" viis veisaavat tekijänoikeuslainsäädännöstä kokiessaan taistelevansa sananvapauden puolesta. Laittomissa lakoissa toisen osapuolen käyttäytyminen koetaan niin epäoikeudenmukaiseksi, että lain kirjain saa väistyä.
maanantai 7. toukokuuta 2012
tiistai 1. toukokuuta 2012
Vasemmistolainen vappuni
Vaelsin kauniin kevätilman kunniaksi työväen vappujuhlaan Hakaniemen torille.
Tunnelma oli mukavan leppoisa. Paikalla oli runsaasti eri-ikäisiä ihmisiä, ja ohjelma oli sympaattisen kotikutoinen. Vanhaa jurnutusta kuuli vain sen verran, että kuuluttaja muisteli jenkkityyliin pukeutuneiden raggareiden puhkoneen vappumarssijoiden ilmapalloja palavalla tupakalla. Joskus 1970-luvulla.
En ole koskaan ollut kovin vasemmistolainen. Taistelulaulut eivät lapsuuskodissani raikaneet eivätkä punaliput liehuneet. Koska oikeistolaisuuttakaan ei tuputettu, en edes kapinoinut vasemmistolaisittain. Opiskelija-aktiivina huomioin lähinnä kommareiden suunnattoman tyhmyyden. Chilen, Nigaraguan, El Salvadorin ja muiden mahdollisimman kaukaisten paikkojen työläisiä kohtaan oltiin kyllä solidaarisia, mutta naapurivaltion kokoista vankileiriä ei nähty millään. Ihmettelin näiden näköä, kun vartin kävely Viipurin kaduilla avasi omat silmäni reaalisosialismin totuudelle.
Vaan eipä taida tämän päivän porvari panna paremmaksi väittäessään luovan tuhon tihkuvan automaattista hyvää niin köyhälle kuin rikkaallekin. Ideologiasta, oli se kapitalismi, sosialismi tai mikä muu oman etuilun oikeuttava ajatusrakennelma tahansa, kasvaa dehumanisaation väline. Ideologian avulla haaveilemme kaukaisesta onnesta ja olemme näkemättä hätää tässä ja nyt..
Sydän ei vie minua vasemmalle, mutta heikomman puolelle kyllä. Siksi tovereiden joukossa oli tänään mukava seistä. Tunteen palo oli hyvin hillittyä. SAK:n puheenjohtajan, Lauri Lylyn puhe oli suorastaan tylsä. Se sisälsi kuin yhteiskuntarauhan vakuudeksi kaikki lattean kielenkäytön kukkaset. Miksi nuoria kiinnostava hyvä asia kätketään kamalaan kapulakieleen? Onko Lyly työnantajaleirin desantti? Palkatkaa hyvät ay-jäärät ihan oikeasti leiskuvaan kieleen tottunut puheenkirjoittaja!
Vasemmistoliittolainen toimittaja-kansanedustaja Silvia Modig osasi onneksi ottaa yleisön. Liturgiaa hänkin lateli, kun kehui hallituksen omia ja haukkui vieraita. Mutta sitten Modig puhui perustulosta. Siitä, miten perustulo lopettaisi ihmisten nöyryyttämisen ja auttaisi pienyrittäjiä, pätkä- ja silpputyöläisiä suunnittelemaan elämäänsä.
Puhe oli rohkea, sillä vasemmisto ei edelleenkään osaa pitää perutuloa kulun sijaan sijoituksena. Työn pyhään orjuuteen tottuneita varttuneempia kuulijoita rahan vastikkeeton jakaminen suorastaan kauhistuttaa. Kovin moni saa myös edelleen leipänsä juuri harkinnanvaraisbyrokratiasta. Pelkäänkin, että vasemmiston perustulo tarkoittaa tälläkään kertaa vain vesitettyä syyperustaista viritelmää alkuperäisajatuksesta.
Auringon helliessä tunsin kuitenkin hetkellisen aavistuksen asenteiden muuttumisesta. Näille hoopoille kun niin toivoisin hyvää.
 |
| Juhlijoiden joukosta poimin erään entisen ay-juristin. |
En ole koskaan ollut kovin vasemmistolainen. Taistelulaulut eivät lapsuuskodissani raikaneet eivätkä punaliput liehuneet. Koska oikeistolaisuuttakaan ei tuputettu, en edes kapinoinut vasemmistolaisittain. Opiskelija-aktiivina huomioin lähinnä kommareiden suunnattoman tyhmyyden. Chilen, Nigaraguan, El Salvadorin ja muiden mahdollisimman kaukaisten paikkojen työläisiä kohtaan oltiin kyllä solidaarisia, mutta naapurivaltion kokoista vankileiriä ei nähty millään. Ihmettelin näiden näköä, kun vartin kävely Viipurin kaduilla avasi omat silmäni reaalisosialismin totuudelle.
Vaan eipä taida tämän päivän porvari panna paremmaksi väittäessään luovan tuhon tihkuvan automaattista hyvää niin köyhälle kuin rikkaallekin. Ideologiasta, oli se kapitalismi, sosialismi tai mikä muu oman etuilun oikeuttava ajatusrakennelma tahansa, kasvaa dehumanisaation väline. Ideologian avulla haaveilemme kaukaisesta onnesta ja olemme näkemättä hätää tässä ja nyt..
Sydän ei vie minua vasemmalle, mutta heikomman puolelle kyllä. Siksi tovereiden joukossa oli tänään mukava seistä. Tunteen palo oli hyvin hillittyä. SAK:n puheenjohtajan, Lauri Lylyn puhe oli suorastaan tylsä. Se sisälsi kuin yhteiskuntarauhan vakuudeksi kaikki lattean kielenkäytön kukkaset. Miksi nuoria kiinnostava hyvä asia kätketään kamalaan kapulakieleen? Onko Lyly työnantajaleirin desantti? Palkatkaa hyvät ay-jäärät ihan oikeasti leiskuvaan kieleen tottunut puheenkirjoittaja!
Vasemmistoliittolainen toimittaja-kansanedustaja Silvia Modig osasi onneksi ottaa yleisön. Liturgiaa hänkin lateli, kun kehui hallituksen omia ja haukkui vieraita. Mutta sitten Modig puhui perustulosta. Siitä, miten perustulo lopettaisi ihmisten nöyryyttämisen ja auttaisi pienyrittäjiä, pätkä- ja silpputyöläisiä suunnittelemaan elämäänsä.
Puhe oli rohkea, sillä vasemmisto ei edelleenkään osaa pitää perutuloa kulun sijaan sijoituksena. Työn pyhään orjuuteen tottuneita varttuneempia kuulijoita rahan vastikkeeton jakaminen suorastaan kauhistuttaa. Kovin moni saa myös edelleen leipänsä juuri harkinnanvaraisbyrokratiasta. Pelkäänkin, että vasemmiston perustulo tarkoittaa tälläkään kertaa vain vesitettyä syyperustaista viritelmää alkuperäisajatuksesta.
Auringon helliessä tunsin kuitenkin hetkellisen aavistuksen asenteiden muuttumisesta. Näille hoopoille kun niin toivoisin hyvää.
tiistai 24. huhtikuuta 2012
Työn kannusteista 2/2 - johtajat
Johdon kannustimet ovat toisesta maailmasta kuin meidän muiden, mutta periaatteessa niillä pyritään samaan asiaan, eli omistajan hyvään. Myös johto on omistajalla töissä, ja senkin tavotteena tulisi olla omistajien pitkän aikavälin etu. Kelpo kannustimin omistajat pyrkivät myös pestaamaan globaaleilta markkinoilta kaikkein motivoituneimmat, osaavimmat ja sitoutuneimmat tyypit.
Ja kiinnostaahan johtajia raha. Kannustimia suunnittelevan Alexander Groupin julkaisema yhteenveto yritysjohdon kannustimista on Helsingin Sanomien poltiikan toimituksen esimiehen, Marko Junkkarin, mukaan 7000 euron hinnastaan huolimatta yritysjohtajien bestseller.
Eri asia sitten on, onnistuuko rakkauden ostaminen nytkään rahalla. Hyvinvointitutkija Mikko Martela esittää, että yksilön onnellisuus on absoluuttisen palkan sijaan kiinni palkan suhteessa viiteryhmään, eli tässä tapauksessa toisiin johtajiin. Miljoonapalkkiot eivät liity reaalimaailman ostotarpeisiin. Raha on menestyksen mittari, eikä kukaan tahdo tienata viiteryhmäänsä vähemmän. Ei keskiarvokaan riitä. Ihmisen ajatteluvirheistä kirjoittaneen Rolf Dobellin mukaan lottovoittajan onnellisuus kestää kolme kuukautta. Totuttuaan uuteen tilanteeseen hän on yhtä onnellinen tai onneton kuin ennen voittoaan. Pitää saada lisää. (ks. Sainio)
Pelkään, että raha paljastaa olennaisen johtajien suhteesta omaan työhönsä ja omistajiin. Älykkäinä ihmisinä johtajat tietävät pelin säännöt. Omistajat sitoutuvat vain osakkeiden lyhyen aikavälin arvonnousuun. Eivät henkilöstöön, eivät johtajiinkaan. Käytetyistä keinoista he eivät piittaa. Tuotteen laatu, henkilöstön tyytyväisyys tai ekologinen vastuu kiinnostavat vain puheissa. Tämä tekee johtajan työstä paitsi epävarmaa myös kunnon kotikasvatuksen saaneelle ihmiselle epämieluista.
Ja kiinnostaahan johtajia raha. Kannustimia suunnittelevan Alexander Groupin julkaisema yhteenveto yritysjohdon kannustimista on Helsingin Sanomien poltiikan toimituksen esimiehen, Marko Junkkarin, mukaan 7000 euron hinnastaan huolimatta yritysjohtajien bestseller.
Eri asia sitten on, onnistuuko rakkauden ostaminen nytkään rahalla. Hyvinvointitutkija Mikko Martela esittää, että yksilön onnellisuus on absoluuttisen palkan sijaan kiinni palkan suhteessa viiteryhmään, eli tässä tapauksessa toisiin johtajiin. Miljoonapalkkiot eivät liity reaalimaailman ostotarpeisiin. Raha on menestyksen mittari, eikä kukaan tahdo tienata viiteryhmäänsä vähemmän. Ei keskiarvokaan riitä. Ihmisen ajatteluvirheistä kirjoittaneen Rolf Dobellin mukaan lottovoittajan onnellisuus kestää kolme kuukautta. Totuttuaan uuteen tilanteeseen hän on yhtä onnellinen tai onneton kuin ennen voittoaan. Pitää saada lisää. (ks. Sainio)
Pelkään, että raha paljastaa olennaisen johtajien suhteesta omaan työhönsä ja omistajiin. Älykkäinä ihmisinä johtajat tietävät pelin säännöt. Omistajat sitoutuvat vain osakkeiden lyhyen aikavälin arvonnousuun. Eivät henkilöstöön, eivät johtajiinkaan. Käytetyistä keinoista he eivät piittaa. Tuotteen laatu, henkilöstön tyytyväisyys tai ekologinen vastuu kiinnostavat vain puheissa. Tämä tekee johtajan työstä paitsi epävarmaa myös kunnon kotikasvatuksen saaneelle ihmiselle epämieluista.
torstai 19. huhtikuuta 2012
Työn kannusteista 1/2 - me tavalliset pulliaiset
Palkanmaksajallani menee kohtuullisesti, joten sain pienen bonuksen.
Kiitän ja kuittaan, vaikka en tiedäkään, toteutuuko tavoiteltu innokkaampi ja tehokkaampi tekeminen omalla kohdallani. Teen asiakkaalta laskutettavia tunteja parhaani mukaan muutenkin. Palkkion yleisemmillä perusteilla en vaivaa päätäni. Kokemukseni mukaan vain välittömästi sisään tuleva raha merkitsee. Noudattamani tarkka tuntikirjausohje sitäpaitsi todistaa, että minulta halutaan reipastahtista rutiinityötä. Innovointi on isompia aivoja varten.
Innosti bonus kuitenkin pohtimaan kannustamista yleensä. Ensin meidän tavallisten pulliaisten kannalta. Seuraavassa tekstissä johdon kannalta.
Kannatan kohtuullisista kannustamista.
Ongelmiakin on.
Kiitän ja kuittaan, vaikka en tiedäkään, toteutuuko tavoiteltu innokkaampi ja tehokkaampi tekeminen omalla kohdallani. Teen asiakkaalta laskutettavia tunteja parhaani mukaan muutenkin. Palkkion yleisemmillä perusteilla en vaivaa päätäni. Kokemukseni mukaan vain välittömästi sisään tuleva raha merkitsee. Noudattamani tarkka tuntikirjausohje sitäpaitsi todistaa, että minulta halutaan reipastahtista rutiinityötä. Innovointi on isompia aivoja varten.
Innosti bonus kuitenkin pohtimaan kannustamista yleensä. Ensin meidän tavallisten pulliaisten kannalta. Seuraavassa tekstissä johdon kannalta.
Kannatan kohtuullisista kannustamista.
Ongelmiakin on.
tiistai 3. huhtikuuta 2012
Yleisestä erityiseen eläkeikään
Kirjoituksessani Työvoimapula. Hui kauhistus kyseenalaistin eläkepommin todellisuuden. Epäilin, että EK:n pomot haluavat vain laskea työn hintaa ja päästä eroon eläkeputken kustannuksista.
Samaa mieltä olen edelleen. Yhtään työpaikka ei säily, vaikka yleistä eläkeikää nostettaisiin sataan vuoteen. Kun työpaikan talous on kuralla, porukkaa potkitaan pois. Ellei vanhoja niin nuoria, mikä on vielä pahempi. Tärkein tulee sitäpaitsi tehdyksi. Asiat sujuivat 1960-luvullakin, vaikka maailma oli paljon keskeneräisempi ja palkkatyötä teki paljon pienempi osa väestöstä kuin nykyään.
Sinänsä en kyllä näe syytä pakottaa ketään eläkkeelle yhtään minkään ikäisenä. Jos palkattu ja palkkaaja haluavat, jatkukoon suhde vaikka satavuotiaaksi.
Yleinen eläkeikä on kuitenkin silkkaa julmuutta.
Sen puolesta puhujat nostavat yleensä esiin yhdeksänkymppisen kapellimestarin, kirjailijan, menestyneen elämäntapayrittäjän tai jonkun muun henkisesti palkitsevaa työtä tekevän superyksilön. Ja koska kaikki työ on yhtä arvokasta, nämä törkimykset vaativat, että siivoojan, metsurin, sosiaalityöntekijän ja kalastajan pitää pystyä samaan.
Eihän tässä ole mitään mieltä. Eri ammatit "syövät" miestä ja naista hyvin eri tavalla. Ihminen, joka on valmis lähettämään 65-vuotiaan palomiehen liekkeihin, on yhteiskunnan ymmärtävää hoitoa tarvitseva psykopaatti.
Yleisestä eläkeiästä pitäisi siirtyä erityiseen eläkeikään.
Samaa mieltä olen edelleen. Yhtään työpaikka ei säily, vaikka yleistä eläkeikää nostettaisiin sataan vuoteen. Kun työpaikan talous on kuralla, porukkaa potkitaan pois. Ellei vanhoja niin nuoria, mikä on vielä pahempi. Tärkein tulee sitäpaitsi tehdyksi. Asiat sujuivat 1960-luvullakin, vaikka maailma oli paljon keskeneräisempi ja palkkatyötä teki paljon pienempi osa väestöstä kuin nykyään.
Sinänsä en kyllä näe syytä pakottaa ketään eläkkeelle yhtään minkään ikäisenä. Jos palkattu ja palkkaaja haluavat, jatkukoon suhde vaikka satavuotiaaksi.
Yleinen eläkeikä on kuitenkin silkkaa julmuutta.
Sen puolesta puhujat nostavat yleensä esiin yhdeksänkymppisen kapellimestarin, kirjailijan, menestyneen elämäntapayrittäjän tai jonkun muun henkisesti palkitsevaa työtä tekevän superyksilön. Ja koska kaikki työ on yhtä arvokasta, nämä törkimykset vaativat, että siivoojan, metsurin, sosiaalityöntekijän ja kalastajan pitää pystyä samaan.
Eihän tässä ole mitään mieltä. Eri ammatit "syövät" miestä ja naista hyvin eri tavalla. Ihminen, joka on valmis lähettämään 65-vuotiaan palomiehen liekkeihin, on yhteiskunnan ymmärtävää hoitoa tarvitseva psykopaatti.
Yleisestä eläkeiästä pitäisi siirtyä erityiseen eläkeikään.
tiistai 13. maaliskuuta 2012
Kaikkien aikojen homma haussa - NYT!
Viime viikolla muutama nuori aiheutti kansallisen hätätilan paljastamalla YLE:n Silminnäkijä -ohjelmassa, ettei ota vastaan mitä tahansa työtä millä tahansa ehdoin.
Työtä kahdeksan vuotta vältelleen Viljami Wagerin mielestä työkkäri on suuri valvontajärjestelmä, joka syynää ihmisten tekemisiä, ja sitä, mitä heidän pitäisi tehdä. Oikeiden töiden välittämisen sijaan se lähinnä pakottaa turhiin koulutuksiin ja paskatöihin. Omakin käsitykseni on, että tarjolla on pääasiassa puhelinmyyntiä ja porrassiivousta. Tutuistani juuri kukaan ei ole saanut työtä työkkäristä sitten kesätyöaikojensa. Tämän blogin lukijoista enemmistö ei ollut edes kuullut kenestäkään, joka olisi työllistynyt työkkärin kautta, kun asiaa gallupilla kyselin.
Varsinainen palkkatyö on jo iät ajat löytänyt tekijänsä puskaradioteitä tai netitse. Mitä kaikkein palkatuimpiin hommiin tulee, headhunterit ottavat yhteyttä suoraan valittuihin. Johtajaa etsittäessä niihin, joilla on oikea sukunimi, ja asiantuntijaa etsittäessä alle nelikymppisiin, joiden älykkyysosamäärä ylittää 150.
Olenkin ajatellut valvontajärjestelmän purkamista. Nöyryyttämisen sijaan antaisimme kaikille, hunajaa maiskuttavasta Nallesta sinolia siemailevaan Reiskaan, tasasuuruisen perustulon, jonka saamiseksi ei tarvitsisi täyttää ainuttakaan kuponkia. Työvoimaviranomaiset vapauttaisimme oikean työn välittämiseen.
Näin ajattelin siis vielä tänä aamuna.
Enempää en olisi voinut erehtyä!
Ehdottomasti Suomen kaikkien aikojen tärkein työpaikka ilmestyi nimittäin kaikessa hiljaisuudessa hakuun juuri työkkärin sivuille! Tämä tekijää kaipaava työ hakkaa merkittävyydessään mennen tullen esimerkiksi tasavallan presidentin pätkähomman, josta alkuvuosi kovasti kohkattiin. Tarjolla on kerrankin kaiken kansan haettavaksi työ, jolla todella on tarkoitus. Työ, jonka tulokset vaikuttavat jälkeemme tulevien elämään vielä silloinkin, kun Kiinan muuri ja Egyptin pyramidit ovat jauhautuneet hiekaksi.
Tämä on tilaisuus vaikkapa juuri sinulle, työttömäksi valmistunut ennakkoluuloton media-alan osaaja, joka omaat kyvyn saada asiat näyttämään hyvältä.
Fortum hakee työ- ja elinkeinotoimiston sivuilla suunnittelijaa ydinjäteosastolleen.
Onhan kaikkea ajateltu ajoissa?
Onhan?
Työtä kahdeksan vuotta vältelleen Viljami Wagerin mielestä työkkäri on suuri valvontajärjestelmä, joka syynää ihmisten tekemisiä, ja sitä, mitä heidän pitäisi tehdä. Oikeiden töiden välittämisen sijaan se lähinnä pakottaa turhiin koulutuksiin ja paskatöihin. Omakin käsitykseni on, että tarjolla on pääasiassa puhelinmyyntiä ja porrassiivousta. Tutuistani juuri kukaan ei ole saanut työtä työkkäristä sitten kesätyöaikojensa. Tämän blogin lukijoista enemmistö ei ollut edes kuullut kenestäkään, joka olisi työllistynyt työkkärin kautta, kun asiaa gallupilla kyselin.
Varsinainen palkkatyö on jo iät ajat löytänyt tekijänsä puskaradioteitä tai netitse. Mitä kaikkein palkatuimpiin hommiin tulee, headhunterit ottavat yhteyttä suoraan valittuihin. Johtajaa etsittäessä niihin, joilla on oikea sukunimi, ja asiantuntijaa etsittäessä alle nelikymppisiin, joiden älykkyysosamäärä ylittää 150.
Olenkin ajatellut valvontajärjestelmän purkamista. Nöyryyttämisen sijaan antaisimme kaikille, hunajaa maiskuttavasta Nallesta sinolia siemailevaan Reiskaan, tasasuuruisen perustulon, jonka saamiseksi ei tarvitsisi täyttää ainuttakaan kuponkia. Työvoimaviranomaiset vapauttaisimme oikean työn välittämiseen.
 |
| Tsernobylin jälkeen vuonna 1986 luonnostelin ydinvoimainsinöörin pojan opiskelijalehden keskiaukeamalle. |
Enempää en olisi voinut erehtyä!
Ehdottomasti Suomen kaikkien aikojen tärkein työpaikka ilmestyi nimittäin kaikessa hiljaisuudessa hakuun juuri työkkärin sivuille! Tämä tekijää kaipaava työ hakkaa merkittävyydessään mennen tullen esimerkiksi tasavallan presidentin pätkähomman, josta alkuvuosi kovasti kohkattiin. Tarjolla on kerrankin kaiken kansan haettavaksi työ, jolla todella on tarkoitus. Työ, jonka tulokset vaikuttavat jälkeemme tulevien elämään vielä silloinkin, kun Kiinan muuri ja Egyptin pyramidit ovat jauhautuneet hiekaksi.
Tämä on tilaisuus vaikkapa juuri sinulle, työttömäksi valmistunut ennakkoluuloton media-alan osaaja, joka omaat kyvyn saada asiat näyttämään hyvältä.
Fortum hakee työ- ja elinkeinotoimiston sivuilla suunnittelijaa ydinjäteosastolleen.
Onhan kaikkea ajateltu ajoissa?
Onhan?
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Tottelin vain käskyä
Milloin on oikein noudattaa esimiehen ohjeita? Milloin pitää kyseenalaistaa?
Pari dokumenttielokuvaa sai minut taas kerran pohtimaan näitä asioita.
Kenet sinä tuomitsisit? Käskijät vai tottelijat?
Pari dokumenttielokuvaa sai minut taas kerran pohtimaan näitä asioita.
 Eyal Sivanin Specialist, Portrait of a Modern Criminal käsittelee 1960-luvun alussa Jerusalemissa käytyä Adolf Eichmannin tunnettua oikeudenkäyntiä. Eichmann organisoi natsi-Saksan vankikuljetukset keskitysleireille, ja häntä syytettiin myöhemmin mm. rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Eichmann kiisti syytteet ja korosti vain totelleensa käskyä, pyrkineensä kunnon ammattilaisen asenteella tekemään hommat mahdollisimman hyvin. Kuolemantuomio pätkähti, kuten sodassa hävinneille tapaa käydä. |
| Vastaavia kysymyksiä pohtii kambodžalainen Thet Sambath dokumentissa Enemies of the People. Sabath, jonka vanhemmat Pol Potin punakhmerit telottivat 1980-luvulla, lähtee selvittämään miksi ja keiden toimesta kahden miljoonan ihmisen verikekkerit järjestettiin. Pol Pot kuoli jo vuonna 1998, mutta Sabath ujuttautuu "veli numero kakkosen", Nuon Cheanin, perheystäväksi, ja onnistuu haastattelemaan tätä kymmenen vuoden ajan. Kiinnostavampia ovat kuitenkin Sabathin maaseudun rauhaan tekemät haastattelumatkat. Riisipeltojen laidalla hän onnistuu jututtamaan verilöylyn käytännön toimeenpanijoita. Nämä nyt jo vanhat miehet kertovat varsin avoimesti tekemisistään. Sen, millä otteella kurkku katkesi parhaimmin. Sen, mihin riisipeltoon ruumiita on kätketty. Monia vaivaa syyllisyys, mutta samaan hengenvetoon vanhat soturit sysäävät vastuuta komentoketjussa ylöspäin. |
Kenet sinä tuomitsisit? Käskijät vai tottelijat?
torstai 1. maaliskuuta 2012
Porvarin kanssa hississä
En aina koe olevani porvarin kanssa samassa veneessä, mutta samaan hissin päädyin viikolla.
Kuulin tarinasta vain katkelman, mutta päättelin porvarin palanneen shoppailumatkalta New Yorkista.
"Mitä useammin siellä käy, sitä enemmän sinne haluaa", hän totesi seurueelleen. Ja edelleen: "Teini pommitti koko viikonlopun tekstiviestein, joissa kertoi sen, mitä kaikkea merkkitavaraa tahtoi tuliaisiksi."
Onnellinen perhe? Ehkä. Ehkä teini halusikin jäädä kotiin kavereidensa kanssa, tai ainakin välttää boutiqueiden kiertämisen äitinsä kanssa. Ja ehkä porvari pitää ilmastonmuutosta pelkkänä huuhaana, eikä siksi koe tekevänsä mitään törkeää ja tyhmää.
Mikä minä olen moralisoimaan?
Porvari toivotti hyvää päivänjatkoa ja poistui hissistä. Muut jatkoimme ylempään kerrokseen. Seurue siirtyi luontevasti seuraavaan asiaan.
Vaistosinko helpotusta?
Kuulin tarinasta vain katkelman, mutta päättelin porvarin palanneen shoppailumatkalta New Yorkista.
"Mitä useammin siellä käy, sitä enemmän sinne haluaa", hän totesi seurueelleen. Ja edelleen: "Teini pommitti koko viikonlopun tekstiviestein, joissa kertoi sen, mitä kaikkea merkkitavaraa tahtoi tuliaisiksi."
Onnellinen perhe? Ehkä. Ehkä teini halusikin jäädä kotiin kavereidensa kanssa, tai ainakin välttää boutiqueiden kiertämisen äitinsä kanssa. Ja ehkä porvari pitää ilmastonmuutosta pelkkänä huuhaana, eikä siksi koe tekevänsä mitään törkeää ja tyhmää.
Mikä minä olen moralisoimaan?
Porvari toivotti hyvää päivänjatkoa ja poistui hissistä. Muut jatkoimme ylempään kerrokseen. Seurue siirtyi luontevasti seuraavaan asiaan.
Vaistosinko helpotusta?
lauantai 18. helmikuuta 2012
Avoin kirje ammattiyhdistysliikkeelle
Arvoisat ay-pamput!
Kuulun YTK-kassaan.
Ammattiliittoon en, kun en tiedä mihin liittoon liittyä. Työni ei asetu vakiintuneiden nimikkeiden alle. Työskentelen myös talossa, joka pääasiassa tarjoaa ihan muuta kuin niitä ICT-palveluja, joita minä tarjoan. Peruskoulutukseni mukaista työtä en ole tehnyt päivääkään.
En ihmettele yksin. Myös moni muu uuden työn tekijä tuntee ammattiyhdistysliikkeen vain median kautta.
Media antaa teistä mekaanisen ja vuodesta toiseen samanlaisen kuvan.
Työmarkkinaneuvotteluissa teitä edustaa tuima keskusjärjestö- tai liittojohtaja, joka uhkaa itkupotkuraivarilla, ellei saa mitä tahtoo. Lopulta lakonuhkaa edeltävän yön valvonut punasilmäinen kenraalikokelaanne toteaa, ettei väännön tulos ollut tavoiteltu, mutta sen kanssa voi kuitenkin elää.
Saneerausten yhteydessä televisioon pääsee myös tuohtunut pääluottamusmies. Hän toteaa irtisanomisten tulleen täytenä yllätyksenä ja joka tapauksessa ylimitoitettuina. Marssitatte joukkonne "spontaanisti" iltapäiväksi ulos työpaikalta, koska kapitalistin ahneudella ei ole rajoja.
Eikä siinä mitään. Perinteistä edunvalvontaakin tarvitaan.
Visio siitä kuitenkin puuttuu. Ainakin minulle toimintanne näyttäytyy toivottomana tarrautumisena työpaikkoihin, jotka ennemmin tai myöhemmin kuitenkin katoavat halvempien kustannusten maihin.
Mikä muka on tarjoamanne myönteinen vaihtoehto? Suojattu tuotanto, jota kysynnän ja tarjonnan lait eivät pääse häiritsemään? Pohjois-Korea?
Kuulun YTK-kassaan.
Ammattiliittoon en, kun en tiedä mihin liittoon liittyä. Työni ei asetu vakiintuneiden nimikkeiden alle. Työskentelen myös talossa, joka pääasiassa tarjoaa ihan muuta kuin niitä ICT-palveluja, joita minä tarjoan. Peruskoulutukseni mukaista työtä en ole tehnyt päivääkään.
En ihmettele yksin. Myös moni muu uuden työn tekijä tuntee ammattiyhdistysliikkeen vain median kautta.
Media antaa teistä mekaanisen ja vuodesta toiseen samanlaisen kuvan.
Työmarkkinaneuvotteluissa teitä edustaa tuima keskusjärjestö- tai liittojohtaja, joka uhkaa itkupotkuraivarilla, ellei saa mitä tahtoo. Lopulta lakonuhkaa edeltävän yön valvonut punasilmäinen kenraalikokelaanne toteaa, ettei väännön tulos ollut tavoiteltu, mutta sen kanssa voi kuitenkin elää.
Saneerausten yhteydessä televisioon pääsee myös tuohtunut pääluottamusmies. Hän toteaa irtisanomisten tulleen täytenä yllätyksenä ja joka tapauksessa ylimitoitettuina. Marssitatte joukkonne "spontaanisti" iltapäiväksi ulos työpaikalta, koska kapitalistin ahneudella ei ole rajoja.Eikä siinä mitään. Perinteistä edunvalvontaakin tarvitaan.
Visio siitä kuitenkin puuttuu. Ainakin minulle toimintanne näyttäytyy toivottomana tarrautumisena työpaikkoihin, jotka ennemmin tai myöhemmin kuitenkin katoavat halvempien kustannusten maihin.
Mikä muka on tarjoamanne myönteinen vaihtoehto? Suojattu tuotanto, jota kysynnän ja tarjonnan lait eivät pääse häiritsemään? Pohjois-Korea?
maanantai 6. helmikuuta 2012
Kadonneiden nuorten arvoitus
Kehittämispäällikkö Pekka Myrskylän Elinkeinoelämän valtuuskunnalle tekemän raportin mukaan 50 000 nuorta, kokonainen ikäluokka, on vaarassa syrjäytyä. 30 000 näistä nuorista ei enää näy missään rekisterissä. He eivät ole sen paremmin koulun penkillä, työnhakijoina, sairaana, eläkkeellä kuin työvoimakoulutuksessakaan.
Syrjäytyminen on minusta vähän hankala sana. Sen käyttäjä olettaa seuransa niin kiehtovaksi, että kaikki sitä automaattisesti tavoittelevat. Jollei tavoittele, on tuen tarpeessa. Oletettavasti nämäkin nuoret ovat silti valinneet kannaltaan parhaimman vaihtoehdon ja pyrkivät ihan aidosti sitä kohti.
Epäilemättä he ovat ainakin jossain vaiheessa olleet "työvoimapoliittisten toimenpiteiden" kohteina. Jos he ovat kokeneet "palvelun" uhkailuna tai nöyryyttävänä palkattomana pakkotyönä, ei pakoon pinkomisessa ole mitään ihmeteltävää. Epäreiluuteen ei kannata sitoutua. Moni nuori elää tässä ja nyt. Hän ei kykene järkeilemään, että orjatyö voisi vuosien kuluttua johtaa pysyvään työsuhteeseen ja aitoon elämänhallinnan paranemiseen. Varsinkin, kun terapiapajastelu on ansioluettelossa pikemmin rasite kuin suositus kunnon töihin.
Kannan minäkin kyllä huolta näistä nuorista. Ymmärrän heidän pakonsa ahdistavista olosuhteista, mutta hyväksyn sen vasta, kun kaikki muut vaihtoehdot on tutkittu. Vetäytymispäätöstä ei saisi tehdä pelkkien mielikuvien perusteella, edes tutustumatta yhteisössä elämisen tarjoamiin vaihtoehtoihin.
Siksi muuten kannattamani perustulo ei näitä nuoria auttaisi. Se kun mahdollistaisi liian helpon vetäytymisen.
Ellei sitten olisi toisinpäin. Työnteko auttaisi perustulolle. Jos esimerkiksi kahden vuoden yhteenlaskettu työhistoria olisi perustulolle pääsyn edellytys, minkä tahansa työn tekeminen muuttuisi nuorelle kannattavaksi.
Nuori saattaisi ensin ajatella huijaavansa yhteiskuntaa, paukuttavansa vasaraa jossain nyrkkipajassa nuo pari vuotta ja palaavansa sitten peräkammariin tapailemaan kitaraansa. Näissä kahdessa vuodessa olisi kuitenkin tilaisuutemme. Jos nuori saisi onnistumisen kokemuksia, työ olisi mielekästä, työyhteisö reilu, liksa kohtuullinen, hän unohtaisi vähitellen alkuperäisen penseytensä ja pikemmin suunnittelisi jatko-opintoja, perheen perustamista, asunnon hankintaa. Kaikkea, mitä työllä voi hankkia, mutta mitä nuori ei koskaan ole tullut ajatelleeksikaan. Pahimmassakin tapauksessa pienipalkkainen pätkätyö löytäisi tekijänsä ainakin hetkeksi, ja nuori saavuttaisi elämässään jotain, vähintään sen perustulon.
Onneksi olen huolineni arvovaltaisessa seurassa. Myös virkaan astuva tasavallan presidentti on ilmaissut erityishuolensa nuorten syrjäytymisestä. Ainakin uusi työryhmä on tekeillä. Se on minulle vähän pettymys, sillä tutkittua tietoa ja hankkeitakin piisaa. Jos olisimme halunneet vielä yhden komitean, olisimme valinneet presidentiksi vielä yhden demarin. Olisiko aika aloittaa itse työt?
Presidentti Sauli Niinistö on julistanut taistelevansa myös ahneutta vastaan. Odotan kiinnostuksella, keitä hänen mielestään ovat ne kaikkein ahneimmat. Etteivät vain juuri nämä nuoret? Nollasta on joka tapauksessa enää vaikea vähentää, joten perinteiseen tapaan etuja karsimalla syrjäytyjiä ei enää voi "kannustaa".
Lähteet:
Hankkeet riittävät jo - nyt töihin. Helsingin Sanomat. Pääkirjoitus 2.2.2012.
Laitinen, J. (24.1.2012). Niinistö haluaa työryhmän nuorten hätään. Helsingin Sanomat.
Liiten, M. (1.2.2012). Raportti: Kymmeniätuhansia nuoria opintojen ja työelämän ulkopuolella. Helsingin Sanomat.
Myrskylä, P. (2012). Hukassa - Keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA-analyysi no 19.
Omia aiempia kirjoituksiani:
Nuoret ja työ
Perustulosta: http://sisyfoskivi.blogspot.com/search/label/Perustulo
Syrjäytyminen on minusta vähän hankala sana. Sen käyttäjä olettaa seuransa niin kiehtovaksi, että kaikki sitä automaattisesti tavoittelevat. Jollei tavoittele, on tuen tarpeessa. Oletettavasti nämäkin nuoret ovat silti valinneet kannaltaan parhaimman vaihtoehdon ja pyrkivät ihan aidosti sitä kohti.
Epäilemättä he ovat ainakin jossain vaiheessa olleet "työvoimapoliittisten toimenpiteiden" kohteina. Jos he ovat kokeneet "palvelun" uhkailuna tai nöyryyttävänä palkattomana pakkotyönä, ei pakoon pinkomisessa ole mitään ihmeteltävää. Epäreiluuteen ei kannata sitoutua. Moni nuori elää tässä ja nyt. Hän ei kykene järkeilemään, että orjatyö voisi vuosien kuluttua johtaa pysyvään työsuhteeseen ja aitoon elämänhallinnan paranemiseen. Varsinkin, kun terapiapajastelu on ansioluettelossa pikemmin rasite kuin suositus kunnon töihin.
Kannan minäkin kyllä huolta näistä nuorista. Ymmärrän heidän pakonsa ahdistavista olosuhteista, mutta hyväksyn sen vasta, kun kaikki muut vaihtoehdot on tutkittu. Vetäytymispäätöstä ei saisi tehdä pelkkien mielikuvien perusteella, edes tutustumatta yhteisössä elämisen tarjoamiin vaihtoehtoihin.
Siksi muuten kannattamani perustulo ei näitä nuoria auttaisi. Se kun mahdollistaisi liian helpon vetäytymisen.
Ellei sitten olisi toisinpäin. Työnteko auttaisi perustulolle. Jos esimerkiksi kahden vuoden yhteenlaskettu työhistoria olisi perustulolle pääsyn edellytys, minkä tahansa työn tekeminen muuttuisi nuorelle kannattavaksi.
Nuori saattaisi ensin ajatella huijaavansa yhteiskuntaa, paukuttavansa vasaraa jossain nyrkkipajassa nuo pari vuotta ja palaavansa sitten peräkammariin tapailemaan kitaraansa. Näissä kahdessa vuodessa olisi kuitenkin tilaisuutemme. Jos nuori saisi onnistumisen kokemuksia, työ olisi mielekästä, työyhteisö reilu, liksa kohtuullinen, hän unohtaisi vähitellen alkuperäisen penseytensä ja pikemmin suunnittelisi jatko-opintoja, perheen perustamista, asunnon hankintaa. Kaikkea, mitä työllä voi hankkia, mutta mitä nuori ei koskaan ole tullut ajatelleeksikaan. Pahimmassakin tapauksessa pienipalkkainen pätkätyö löytäisi tekijänsä ainakin hetkeksi, ja nuori saavuttaisi elämässään jotain, vähintään sen perustulon.
Onneksi olen huolineni arvovaltaisessa seurassa. Myös virkaan astuva tasavallan presidentti on ilmaissut erityishuolensa nuorten syrjäytymisestä. Ainakin uusi työryhmä on tekeillä. Se on minulle vähän pettymys, sillä tutkittua tietoa ja hankkeitakin piisaa. Jos olisimme halunneet vielä yhden komitean, olisimme valinneet presidentiksi vielä yhden demarin. Olisiko aika aloittaa itse työt?
Presidentti Sauli Niinistö on julistanut taistelevansa myös ahneutta vastaan. Odotan kiinnostuksella, keitä hänen mielestään ovat ne kaikkein ahneimmat. Etteivät vain juuri nämä nuoret? Nollasta on joka tapauksessa enää vaikea vähentää, joten perinteiseen tapaan etuja karsimalla syrjäytyjiä ei enää voi "kannustaa".
Lähteet:
Hankkeet riittävät jo - nyt töihin. Helsingin Sanomat. Pääkirjoitus 2.2.2012.
Laitinen, J. (24.1.2012). Niinistö haluaa työryhmän nuorten hätään. Helsingin Sanomat.
Liiten, M. (1.2.2012). Raportti: Kymmeniätuhansia nuoria opintojen ja työelämän ulkopuolella. Helsingin Sanomat.
Myrskylä, P. (2012). Hukassa - Keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA-analyysi no 19.
Omia aiempia kirjoituksiani:
Nuoret ja työ
Perustulosta: http://sisyfoskivi.blogspot.com/search/label/Perustulo
torstai 19. tammikuuta 2012
Jaksamista pimeisiin talvi-iltoihin!
Käyn nykyään harvoin leffassa. Useimmat elokuvat noudattavat laskelmoivia lajityyppejä, enkä enää kuulu romanttisten komedioiden tai eroottisten trillereiden kohderyhmään. Katastrofielokuvakeskustelukaverini kauhisteli, kun murjaisin toivovani dinosaurusten tai ulkoavaruuden hirviöiden popsivan suihinsa samastumiskohteeksi tarkoitetun, epäekologisesti elävän yhdysvaltalaisen perheen isosilmäiset lapset.
Pettymyksen tahtovat tuottaa taide-elokuvatkin. Kuten Aki Kaurismäen Le Havre. Valmiiksi samanhenkisiä nostalgikkoja elokuvahistoriallisten viittausten bongaileminen varmaan viehättää. "Elämää suurempi" pateettinen loppurepliikki: Kirsikkapuut kukkivat, ei kuitenkaan tee yhdestäkään maahanmuuttokriitikosta suvaistevampaa. Elokuvateatterin ulkopuolista todellisuutta palkintoraateja kosiskeleva eteerinen humanismi ei tavoita.
Paremmin on onneksi dokumenttielokuvien laita. Toisin kuin fiktioissa, niissä aiheet yllättävät, samoin käsittelytavat, tavat ymmärtää maailmaa. Parhaimpien oivallusten ääressä riemastun ja ällistyn. Harvemmin törmään totiseen sormella osoitteluun tai edes sensaation tavoitteluun. Aiheet saattavat olla rankkoja, mutta rankkaa on sitten käytetty huumorikin.
Onneksi pimeintä talvea valaisee täällä Helsingissä myös tänä vuonna Docpoint-festivaali, jossa dokumentteja pääsee katsomaan oikein urakalla. Olin myös minä kerrankin lippuluukulla ajoissa. 24.-29.1.2012 välillä aion ehtiä kahteentoista näytökseen. Niiden avulla vauhditan kunnolla kaavoihin kangistuneita keski-ikäisiä aivojani. Enkä onneksi ainoana, sillä yleisössä istuu lupaavan paljon muitakin, joille ihan kaikki ei näytä olevan ihan samantekevää.
Pettymyksen tahtovat tuottaa taide-elokuvatkin. Kuten Aki Kaurismäen Le Havre. Valmiiksi samanhenkisiä nostalgikkoja elokuvahistoriallisten viittausten bongaileminen varmaan viehättää. "Elämää suurempi" pateettinen loppurepliikki: Kirsikkapuut kukkivat, ei kuitenkaan tee yhdestäkään maahanmuuttokriitikosta suvaistevampaa. Elokuvateatterin ulkopuolista todellisuutta palkintoraateja kosiskeleva eteerinen humanismi ei tavoita.
Paremmin on onneksi dokumenttielokuvien laita. Toisin kuin fiktioissa, niissä aiheet yllättävät, samoin käsittelytavat, tavat ymmärtää maailmaa. Parhaimpien oivallusten ääressä riemastun ja ällistyn. Harvemmin törmään totiseen sormella osoitteluun tai edes sensaation tavoitteluun. Aiheet saattavat olla rankkoja, mutta rankkaa on sitten käytetty huumorikin.
Onneksi pimeintä talvea valaisee täällä Helsingissä myös tänä vuonna Docpoint-festivaali, jossa dokumentteja pääsee katsomaan oikein urakalla. Olin myös minä kerrankin lippuluukulla ajoissa. 24.-29.1.2012 välillä aion ehtiä kahteentoista näytökseen. Niiden avulla vauhditan kunnolla kaavoihin kangistuneita keski-ikäisiä aivojani. Enkä onneksi ainoana, sillä yleisössä istuu lupaavan paljon muitakin, joille ihan kaikki ei näytä olevan ihan samantekevää.
tiistai 3. tammikuuta 2012
Työväen presidentti
Työväen presidentti
Eli kannattaa koko instituution lopettamista. Mielestäni vastuuseen kasvanut kansalainen ei enää vuonna 2012 kaipaa isää eikä äitiä, ei unilukkaria eikä arvojohtajaa. Heikkenevässä huoltosuhteessa meidän pitäisi päinvastoin käyttää järkeämme ja priorisoida tekemisiämme. Tuomitsemmeko kansakunnan parhaat aivot kuudeksi vuodeksi kuuntelemaan sotilasmusiikkia?
Mennyt on kaiku ehdokkaiden askelissa. Mustiin autoihin voisi palkata valkotakkiset kuljettajat. Lohtua loskaan tuo sentään se, että todellisuudentajultaan ylivertaisin on joukosta poissa: http://kimjongillookingatthings.tumblr.com/
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Kaupallisuuden puolustus
Etenkin jouluaikaan kuuluu vastustaa kaikkialta pursuavaa moukkamaista kaupallisuutta.
Julistan minäkin inhoavani shoppailua, ja iloitsin, kun tänä vuonna selvisin yhdellä lyhyellä tavaratalokeikalla. Suurimman osan lahjoista ostin netin kautta.
Vielä shoppailuakin enemmän karsastan puhelinmyyjiä ja kaduilla väijyviä hyvän asian kaupustelijoita. Kun jotakin joudun ostamaan, mikä on väistämätöntä tässä järkyttävässä maailmassa, jossa tavarat ohjelmoidaan hajoamaan määräajoin, haluan vertailla rauhassa kilpailevia tuotteita ja hintoja.
Näen kaupallisuudessa silti enemmän hyvää kuin huonoa. Se synnyttää parhaimmillaan aitoa riippuvuutta, kun sekä myyjä että ostaja hyötyvät. Kun riiputaan, ei sodita. Edellyttäen reilua riippuvuutta. Näkisi vielä sen.
Kaupallisuuden hyvät puolet korostuvat myös venäläisen huippudokumentaristin Andrei Nekrasovin sosialismin ajan lopusta kertovassa Hyvästi toverit -sarjassa. Angry Birds -ärtymykseni helpottaa, kun näen miten tavara elähdyttää ihmisiä ihan oikeasti, kun se puuttuu. Viisaan kuusiosaisen sarjan kolme viimeistä jaksoa näkyvät vielä hetken YLE:n Areenassa.
Raha on monen asian hyvä mittari. Se muun muassa kohtuullistaa itsetunnon. Omanikin. Kavereiden (tai äidin) kehujen jälkeen saattaisin minäkin jättää työni ja ryhtyä rustaamaan sarjakuvia. Myyntiluvut kehottavat kuitenkin tarraamaan leipätyöhön täysillä ja nöyrästi. Tosiasiallisen kysynnän mittaaminen järkiinnyttää myös monen muusikon, runoilijan ja muun haaveiljan aiheuttamasta tragediaa itselleen ja lähipiirilleen.
Sama pätee hulluihin bisnesideoihin. Olin markka-aikaan kuulemassa konsulttia, jonka toimenkuvaan kuului yllyttää yrittäjyyteen. Hän puhui pitkään maksajansa suulla, mutta paalutti silti lopuksi mittakaavan ja varoitti starttirahanäpertelystä. Hän julisti sanasta sanaan: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan teidän ideaanne". Lepsut puheet ja vastuuton kannustavuus taitavat aiheuttaa enemmän murhetta kuin totuuksien laukominen suoraan päin naamaa.
Rahassa mittaaminen tervehdyttää myös työpaikan ilmapiiriä. Kun firman pitää tuottaa voittoa, pätevyys ratkaisee uralla etenemisen, ei esimerkiksi pärstäkerroin, sukulaisuussuhde, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen. On aina surullista, kun joku saa potkut, mutta vielä surullisempaa, kun saneerataan pätevin.
Neuvostoliitto voidaan tosin rakentaa pörssiyhtiönkin sisälle. Yhdettoista yyteet kymmeneen vuoteen kokenut, ja lopulta potkut saanut, tuttuni kertoi irtisanomisten jatkuneen hänen jälkeensäkin. Viheliäisessä ilmapiirissä onnistuneimmin ovat sinnitelleet ovelimmat nuoleskelijat ja toisten töiden sabotoijat. Vaan silti, jos raha saisi tietää, se oikaisisi vääryyden jämäkämmin kuin Kekkonen.
Lapsuus ja kaupallisuus on erityisen arka aihe. Onko esimerkiksi joulupukki viaton satuolento, vai levittääkö hän jälkikasvuumme vaarallista kertakäyttöajattelun virusta? Ukossa lienee vaaransa, mutta jään silti miettimään vaihtoehtoja. Ja omaa lapsuuttani 1970-luvulla.
Olin naiivin viaton kaupallisen kulttuurin ihailija. Erityinen suosikkini oli Pätkis-lastenohjelma, jossa seikkailivat lennokkaasti animoidut, anarkistiset piirrossankarit. Tom ja Jerry, Repe Sorsa, Maantiekiitäjät. Ajan ammattikasvattajat saivat päähänsä, että toisiaan mäiskivät hahmot veisivät lapsen empatian ja kyvyn ymmärtää väkivallan seurauksia. Yhdysvaltalainen väkivaltaviihde korvattiin kasvattavilla, verkkaan nykivillä itäblokin pala-animaatioilla. Unettavaa sosialistista festivaalipalkintoviihdettä ahdistavammaksi koin silti puolelta toiselle vaivalloisesti vaappuvan Babar-norsun tartuntakyvyttömät raajat. Onneksi minulle jäi Aku Ankan tarjoama kulttuuri-imperialismi.
Nykyään en ole yhtä jyrkkä. On todella lapsia, ja aikuisiakin, joille valmiiksi pureskeltu turva on tarpeen. Oma lapsuuteni oli tylsyyteen asti turvallinen, joten janosin tarinoilta vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kasvattavuuden sen sijaan vaistosin, ja kavahdin sitä jo pienenä. Ei kaupallinen massatuotantokaan yleensä ollut kummoista, mutta se kopeloi sentään vain säästöpossua ja jätti sielun rauhaan. Kasvattajien minulle, ja todellisuudelle, vieraat ideologiset tarkoitusperät sen sijaan pelottivat ihan oikeasti.
Bisnes on tunteettoman objektiivista. Raaka rahastaja ei ole sovinisti eikä rasisti. Hän ei erottele meitä hyviin eikä huonoihin (esim. terveisiin ja (mieli)sairaisiin) kuten ammattikasvattaja, vaan kyselee ainoastaan bisnesmahdollisuuksien perään.
Rahan rakastaja on reilu, mutta toisaalta kauhistuttava hahmo. Periaatteellisimmillaan hän tuhoaa vaikka itsensä, jos sen voi tehdä voitolla. Seuraavan dekkari-idean saa vapaasti varastaa, sillä mediamahona en saisi sitä kuitenkaan itse julki.
Tarinassa juorulehden toimittaja toisensa jälkeen murhataan salaperäisesti. Syylliseksi paljastuu (jos halutaan poliittisuutta) ekologisesti valveutunut terroristi tai (viihteellisessä versiossa) kirjottelusta suivaantunut julkkisblondi. Grande finalessa sarjamurhaaja iskee lehden toimitukseen surmaten hurjissa verikekkereissä kaikki muut paitsi pääomistajan. Viimeisillä voimillaan tämä räpsii graafisesti huikeita kuvia tapetuista kollegoistaan ja julkaisee ne suuressa muistonumerossa. Julkaisu myy kuin häkä, ja loppukohtauksessa pääomistaja itkee koko matkan hautajaisista pankkiin.
Bisneksen huonoin puoli on kylmyyden sijasta kuitenkin sen lyhytjänteisyys. Ilman julkista sääntelyä bisnes ei piitaa rahattomista. Lapset, vanhukset, sairaat, vammaiset, syrjäisten sähköverkkojen käyttäjät saavat pärjätä ominensa. Kakkein vähiten bisnes piittaa luonnosta tai tulevista sukupolvista.
Sananvapaus on ylimpiä arvojani, ja vastustan kovasti muun muassa nimimerkkien kieltoa nettikeskustelussa. Olen silti leikitellyt ajatuksella, josko iltapäivälehtien tai vaikka Seiskan painamisen voisi kieltää ekologisin syin. Puuta säästyisi, mutta mielipiteenvapaus säilyisi, jos juoruja saisi vain netistä. Ellei maksajaa löydy, juorutoimittaminen palaisi sähköisessä maailmankylässä siksi ämmien talkootyöksi, jota se oli agraaritaloudessakin.
Sitten on tietysti vielä se bisneksen viimeinen huono puoli. Raha itsessään on puhdas fiktio, enemmän uskontoa kuin tosiolevaa. Toivotan Ismo Leikolan myötä kaikille onnellista uutta vuotta!
Julistan minäkin inhoavani shoppailua, ja iloitsin, kun tänä vuonna selvisin yhdellä lyhyellä tavaratalokeikalla. Suurimman osan lahjoista ostin netin kautta.
Hehkulamppuhuijaus (Light Bulb Conspiracy). Tuotanto: Mediapro, 2010. Eurooppalainen yhteistuotanto
Näen kaupallisuudessa silti enemmän hyvää kuin huonoa. Se synnyttää parhaimmillaan aitoa riippuvuutta, kun sekä myyjä että ostaja hyötyvät. Kun riiputaan, ei sodita. Edellyttäen reilua riippuvuutta. Näkisi vielä sen.
Kaupallisuuden hyvät puolet korostuvat myös venäläisen huippudokumentaristin Andrei Nekrasovin sosialismin ajan lopusta kertovassa Hyvästi toverit -sarjassa. Angry Birds -ärtymykseni helpottaa, kun näen miten tavara elähdyttää ihmisiä ihan oikeasti, kun se puuttuu. Viisaan kuusiosaisen sarjan kolme viimeistä jaksoa näkyvät vielä hetken YLE:n Areenassa.
Raha on monen asian hyvä mittari. Se muun muassa kohtuullistaa itsetunnon. Omanikin. Kavereiden (tai äidin) kehujen jälkeen saattaisin minäkin jättää työni ja ryhtyä rustaamaan sarjakuvia. Myyntiluvut kehottavat kuitenkin tarraamaan leipätyöhön täysillä ja nöyrästi. Tosiasiallisen kysynnän mittaaminen järkiinnyttää myös monen muusikon, runoilijan ja muun haaveiljan aiheuttamasta tragediaa itselleen ja lähipiirilleen.
Sama pätee hulluihin bisnesideoihin. Olin markka-aikaan kuulemassa konsulttia, jonka toimenkuvaan kuului yllyttää yrittäjyyteen. Hän puhui pitkään maksajansa suulla, mutta paalutti silti lopuksi mittakaavan ja varoitti starttirahanäpertelystä. Hän julisti sanasta sanaan: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan teidän ideaanne". Lepsut puheet ja vastuuton kannustavuus taitavat aiheuttaa enemmän murhetta kuin totuuksien laukominen suoraan päin naamaa.
Rahassa mittaaminen tervehdyttää myös työpaikan ilmapiiriä. Kun firman pitää tuottaa voittoa, pätevyys ratkaisee uralla etenemisen, ei esimerkiksi pärstäkerroin, sukulaisuussuhde, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen. On aina surullista, kun joku saa potkut, mutta vielä surullisempaa, kun saneerataan pätevin.
Neuvostoliitto voidaan tosin rakentaa pörssiyhtiönkin sisälle. Yhdettoista yyteet kymmeneen vuoteen kokenut, ja lopulta potkut saanut, tuttuni kertoi irtisanomisten jatkuneen hänen jälkeensäkin. Viheliäisessä ilmapiirissä onnistuneimmin ovat sinnitelleet ovelimmat nuoleskelijat ja toisten töiden sabotoijat. Vaan silti, jos raha saisi tietää, se oikaisisi vääryyden jämäkämmin kuin Kekkonen.
Lapsuus ja kaupallisuus on erityisen arka aihe. Onko esimerkiksi joulupukki viaton satuolento, vai levittääkö hän jälkikasvuumme vaarallista kertakäyttöajattelun virusta? Ukossa lienee vaaransa, mutta jään silti miettimään vaihtoehtoja. Ja omaa lapsuuttani 1970-luvulla.
Olin naiivin viaton kaupallisen kulttuurin ihailija. Erityinen suosikkini oli Pätkis-lastenohjelma, jossa seikkailivat lennokkaasti animoidut, anarkistiset piirrossankarit. Tom ja Jerry, Repe Sorsa, Maantiekiitäjät. Ajan ammattikasvattajat saivat päähänsä, että toisiaan mäiskivät hahmot veisivät lapsen empatian ja kyvyn ymmärtää väkivallan seurauksia. Yhdysvaltalainen väkivaltaviihde korvattiin kasvattavilla, verkkaan nykivillä itäblokin pala-animaatioilla. Unettavaa sosialistista festivaalipalkintoviihdettä ahdistavammaksi koin silti puolelta toiselle vaivalloisesti vaappuvan Babar-norsun tartuntakyvyttömät raajat. Onneksi minulle jäi Aku Ankan tarjoama kulttuuri-imperialismi.
Nykyään en ole yhtä jyrkkä. On todella lapsia, ja aikuisiakin, joille valmiiksi pureskeltu turva on tarpeen. Oma lapsuuteni oli tylsyyteen asti turvallinen, joten janosin tarinoilta vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kasvattavuuden sen sijaan vaistosin, ja kavahdin sitä jo pienenä. Ei kaupallinen massatuotantokaan yleensä ollut kummoista, mutta se kopeloi sentään vain säästöpossua ja jätti sielun rauhaan. Kasvattajien minulle, ja todellisuudelle, vieraat ideologiset tarkoitusperät sen sijaan pelottivat ihan oikeasti.
Bisnes on tunteettoman objektiivista. Raaka rahastaja ei ole sovinisti eikä rasisti. Hän ei erottele meitä hyviin eikä huonoihin (esim. terveisiin ja (mieli)sairaisiin) kuten ammattikasvattaja, vaan kyselee ainoastaan bisnesmahdollisuuksien perään.
Rahan rakastaja on reilu, mutta toisaalta kauhistuttava hahmo. Periaatteellisimmillaan hän tuhoaa vaikka itsensä, jos sen voi tehdä voitolla. Seuraavan dekkari-idean saa vapaasti varastaa, sillä mediamahona en saisi sitä kuitenkaan itse julki.
Tarinassa juorulehden toimittaja toisensa jälkeen murhataan salaperäisesti. Syylliseksi paljastuu (jos halutaan poliittisuutta) ekologisesti valveutunut terroristi tai (viihteellisessä versiossa) kirjottelusta suivaantunut julkkisblondi. Grande finalessa sarjamurhaaja iskee lehden toimitukseen surmaten hurjissa verikekkereissä kaikki muut paitsi pääomistajan. Viimeisillä voimillaan tämä räpsii graafisesti huikeita kuvia tapetuista kollegoistaan ja julkaisee ne suuressa muistonumerossa. Julkaisu myy kuin häkä, ja loppukohtauksessa pääomistaja itkee koko matkan hautajaisista pankkiin.
Bisneksen huonoin puoli on kylmyyden sijasta kuitenkin sen lyhytjänteisyys. Ilman julkista sääntelyä bisnes ei piitaa rahattomista. Lapset, vanhukset, sairaat, vammaiset, syrjäisten sähköverkkojen käyttäjät saavat pärjätä ominensa. Kakkein vähiten bisnes piittaa luonnosta tai tulevista sukupolvista.
Sananvapaus on ylimpiä arvojani, ja vastustan kovasti muun muassa nimimerkkien kieltoa nettikeskustelussa. Olen silti leikitellyt ajatuksella, josko iltapäivälehtien tai vaikka Seiskan painamisen voisi kieltää ekologisin syin. Puuta säästyisi, mutta mielipiteenvapaus säilyisi, jos juoruja saisi vain netistä. Ellei maksajaa löydy, juorutoimittaminen palaisi sähköisessä maailmankylässä siksi ämmien talkootyöksi, jota se oli agraaritaloudessakin.
Sitten on tietysti vielä se bisneksen viimeinen huono puoli. Raha itsessään on puhdas fiktio, enemmän uskontoa kuin tosiolevaa. Toivotan Ismo Leikolan myötä kaikille onnellista uutta vuotta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)