Kaverini taisi saada potkut

Sain alkuviikosta sähköpostin, jossa hyvä kaverini kertoi lähtevänsä duunista.

Lähdön syy oli kirjoitettu rivien väliin, ja ympäripyörittelin omien rivieni väliin tarvittaessa voimassa olevan vertaistukitarjouksen. Näkyvässä osassa muistelin tuoreen työttömyyteni hyviä puolia, joutilasta kesää ja lähimmille järjestynyttä aikaa. Mahdollisuutta lueskella ja ajatella. En saanut itsestäni puristettua mitään kovin fiksua, mutta tuntui tärkeältä reagoida välittömästi edes jotenkin.

Eilen puolilta päivin kaverini yritti soittaa kotikännykkääni. Kotiuduttuani soitin vastapuhelun.

Vaiteliaat miehet vaihtoivat muodolliset kuulumiset. Sain kuulla lähdön olleen yllätys, mutta en juuri muuta. Sovimme ottavamme yhteyden muutaman viikon päästä hänen palattuaan aiemmin varaamaltaan lomamatkalta. Sitten hänen oli kiiruhdettava pienten lastensa luo.

Mietin komeaa uraa tehneen kaverini tilannetta. Hän on huonosti valmistautuneena pudonnut niin korkealta, etten minä pysty sinne näkemäänkään. Vuosia sitten headhunterit löysivät hänet tehtäväänsä. Nyt on huonommin. Työttömäksi jääneelle rekrytoijat eivät soittele. Aloite olisi pitänyt pitää omissa käsissä. On kaverillani sentään muutakin elämää. Perhe ja laaja ystäväpiiri voivat tukea, mutta voivat ne ahdistaakin. Asuntovelka ahdistaa takuulla.

Mietin myös omaa rooliani. Emme ole enää pitkään kuuluneet samaan yhteiskuntaluokkaan. Opiskelimme kuitenkin hetken yhdessä, ja hänen ansiostaan yhteys on kestänyt vuosikymmenet. Mitään konkreettista en kaverini puolesta pysty tekemään. Siunailu ja jaarittelu eivät häntä auta. Ainakin haluaisin välttää ne latteudet, joita en itsekään vielä hetki sitten jaksanut kuunnella.

Mitä siis teen? Päädyn voimatonta oloa helpottaakseni rustailemaan yhdentekevän tekstin blogiini. Se minun suuruudestani.

Köyhät ja huolettomat?

Ennätin viikonloppuna kyläjuhlimaan Kallioon ja Käpylään. Vastaan konserteissa ja kirpputoreilla tulvi rentoja nuoria, Käpylässä varttuneempaakin väkeä. He näyttivät ainakin yhden viikonlopun perusteella kesyttäneen stressin elämässään. Lauantaina yllättänyt raekuurokaan ei tärvännyt yhteisöllisyyden tunnetta.

Slow life -ideologiasta on tullut trendikästä. Yhä useammat työn ja suorittamiseksi muuttuneen vapaa-ajan oravanpyörässä uupuneet pohdiskelevat mitä virkaa kaikella rahalla ja tavaralla oikeastaan on heidän elämässään. Vaikka festivaaleilla näkemäni kiireetön vaeltelu olisikin ollut näköharhaa, eli hippivaatteet vaihdetaan bisneskuosiin jo heti maanantaiaamuna, monet myös ryhtyvät tekoihin.

Vaikeasta sairaudesta toipuminen tai uskoontulo synnyttävät monessa kokijassaan vimmaisen jakamisen tarpeen. Hitauteen liittyy vastaavaa löytämisen riemua. Maailma näyttäytyy niin kerta kaikkiaan uutena ja ihmeellisenä, että kokijasta toistenkin on se oivallettava. "Ennen tein pitkää päivää, mutta nyt ymmärrän antaa aikaa perheellekin", julistaa herätyksen kokenut. Tämänkin ilosanoman jakamisesta on tullut tuottoisaa bisnestä. Elämäntaitokirjallisuutta painetaan ja luetaan miltei siinä missä johtamisoppaitakin. Bloggaajatkin "hidastelevat". Itse seuraan kursorisesti muutamaa suoraan tai etäisemmin aihetta sivuavaa blogia; Leon Stranius, Leppoistaminen (hauska uudissana), Vehmas Assembly. Kiintoisimpina pidän blogeja, joiden tekijät tarjoavat yleisempien elämäntotuuksien sijaan konkreettisia vinkkejä. Tällaisia ovat mm. Saituri.org ja Tarkan markan blogi.

Itsekin sivusin teemaa aiemmassa kirjoituksessani. Epäilin tuolloin sen paremmin hitauden kuin nopeudenkaan lopullisesti onnellistavan. Arvioin ideaalin löytyvän väliltä, vähän eri paikasta kullakin. Tärkeintä olisi ajalehtimisen sijaan pysyä itse puikoissa. (ks. Eriksen)

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan, Marjut Lindbergin kirjoitus Onnellisuus ei poista köyhyyttä saa minut palaamaan aiheeseen. Lindbergin tekstistä oivalsin, miksi olen aina hiukan vaivaantuneesti lukenut haltioituneita kymmenen kohdan ohjelmia sisäisestä kasvusta ja onnellistumisesta ilman rahaa.

Tarinaa säätykierron vaikeudesta - ja siitä, miksei minusta tullut Sitä

Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri Kari Raivio puolustaa innokkaasti korkeakoulujen lukukausimaksuja. Hänen mielestään ilmainen, eli verorahoitettu, koulutus suosii rikkaita eikä köyhiä, kuten yleensä kai ajattelemme. Näin on siksi, että herrojen lapset korkeakouluttautuvat seitsemän kertaa narrien lapsia todennäköisemmin, ja narrien vanhemmat maksavat enemmän veroja kuin heidän lapsensa koulutusta hyödyntävät. Eli kohtuulliset lukukausimaksut olisivat vain oikeus ja kohtuus.

Jäin pohtimaan Raivion perusteita ja säätykierron vaikeutta yleensäkin. Miksi herrojen lapsista tahtoo tulla herroja ja narrien lapsista narreja? Ihmettelen asiaa kannaltanikin. Olen saamaani yltäkylläiseen, maksuttomaan koulutukseen erittäin tyytyväinen ja työnikin on sopivan haastavaa. Vaatimattomammillakin papereilla on kuitenkin edetty paljon pidemmälle. Miksi siis suuri tulevaisuus solmioammatissa jäi kohdallani toteutumatta?

Uskon säätykierron vaikeuteen olevan useita syitä, joista seuraavassa.

Välillä vapaalla

Vietin viikonlopun kevätleskenä. Elämänkumppanini juhli äitienpäivää vanhempiensa luona, jonne en eläinallergikkona voi mennä. Oma äitini asuu kaukana, ja onnittelin häntä tänäkin vuonna vain puhelimitse. Lopun ajan harrastin urheilua ja kulttuuria.

Lauantaina avasin juoksukauteni Helsingin puolimaratonilla, joka taisi olla osallistujamäärältään kaikkien aikojen suurin suomalainen juoksutapahtuma. Uhkaava vesisade huuhtoi ilmasta siitepölyt ja vaihtui miellyttäväksi pilvipoudaksi kisan alla. Kymmenen asteen lämpötila helli liikkujia eikä tuulikaan puistoisella reitillä sanottavammin kiusannut. Kolme viikkoa sitten sairastin flunssan, ja siihen nähden olin omaan suoritukseeni tyytyväinen. Aluksi etenin suunnittelemaani tasaista vauhtia. 14 kilometrin kohdalla kiristin, kun sain vetoapua hyvällä tekniikalla juosseelta nuorukaiselta. Loppukirissä puristin niukasti ohi, mutta varmaankin viimeistä kertaa. Jos nuori mies malttaa harjoitella, hänessä on ainesta oikeaksikin juoksijaksi.

Tiedän intoiluni olevan lapsellista. Olisin voinut viettää päiväni hyödyllisemmin vaikka vastustamalla ydinvoimaa samanaikaisessa mielenosoituksessa. Tällainen kuitenkin olen, ja läheisteni on hyväksyttävä minut myös numerolappu rinnassa. Kaltaisestani ihmistyypistä Miika Nousiainen on kirjoittanut riemukkaan Maaninkavaara-kirjan. Juoksuun hurahtaneiden tulisi ehdottomasti lukea Nousiaisen kirja.

Sunnuntain lepuuttelin ruumista ja ravistelin sielua. Ensin vierailin Helsingin Taidehallin Isä, poika ja Pyhäjärvi -näyttelyssä.

Kenestä tulee pomo?

Pohdin kirjoituksessani Aika astua johtoon? pomoilun pulmia.

Vapunpäivän Helsingin Sanomissa Mikael Jungner kirjoittaa aiheesta ärhäkkäästi. Artikkelissa, joka vaikuttaa väliin työnhakuilmoitukselta (tai vaalikampanjan avaukselta) hän toteaa viisaasti, ettei menneen ajan valvominen ja käskyttäminen enää asiantuntijatyössä vetele. Etäisen kabinettijohtajan tulisi väistyä keskustelevan ja innostavan asenteen tieltä.

Jungnerin mukaan suunnitelmataloudellinen meininki, jossa johtaja näyttää tietä apaattisille alaisilleen on muuttunut tehottomaksi. Johtajan on saarnaamisen sijaan aloitettava muutos itsestään. Lahjakkainkin osaaja tarvitsee alalla kuin alalla muiden apua pystyäkseen hahmottamaan kokonaisuuden. "Yhtiön henkilöstö on kuin tuhansien antureiden verkko ympäröivässä maailmassa", Jungner julistaa, ja ottaa esimerkiksi avoimen lähdekoodin liikkeen, sosiaalisen median ja Googlen menestyksen. Hyvä johtaja hyödyntää verkostoaan.