Lökäpöksypakko työpaikoille?

"Onko se joku noista iloisista nuorista," elämänkumppanini kysyi, kun kerroin Suomen ensimmäisestä mitalista. Hän väitti arvanneensa asian jo etukäteen. Katsoimme molemmat iloiten, kun olympiahopeamitalisti Peetu Piiroinen laukoi välittömiä muutaman sanan hämillisiä vastauksiaan toimittajan kysymyksiin. Hienoa, että pallilla seisoo juuri hän, eikä esimerkiksi eliniäkseen dopingryvettynyt Virpi Kuitunen, joka jatkaa tyhjää, katumatonta ja kylmää hymyilemistään kuin mitään ei Lahdessa aikanaan olisi tapahtunutkaan.

Lumilautailu ei liene halpa laji, ja epäilen lautailijoiden huolettomuudessa olevan paljon "pappa betalar" -tyyppistä kypsymättömyyttä elämän raskaammista puolista. Läpikaupallinen laji ainakin on, ja olen joidenkin lautailijoiden lausunnoista ollut ymmärtävinäni, että viimeisten vuosien aikana osa alkuaikojen viattomuudestakin on katoamassa. Silti uskon heidän asenteessaan olevan opittavaakin meille vanhoille jäärille, jotka olemme tottuneet suhtautumaan kaikkeen vähän varauksellisesti.

Palikkatestissä

Päätäni ei aikuisiällä ole testattu. Hakemani työpaikka kustansi tilaisuuden. Osallistuin testiin eilen.

Olin toiveikas. Nuorena yleensä pärjäsin testeissä. Syntymäkaupungin työvoimatoimiston virkailija jopa venytti palautetilaisuuden koko työpäivänsä mittaiseksi, kun ei ollut ennen törmännyt vastaaviin tuloksiin. Myöhemminkin olen hupimielisissä nettitesteissä pommitellut mensan rajaa. Joka tapauksessa ylittänyt keskimääräistohtorin ääoon. Mieluisa työpaikka tuntui olevan miltei näpeissäni.

Testi päätyi katastrofiin ennen kuin kunnolla alkoi.

Minulta anottiin armoa taloyhtiön saunassa

Minulla on saunavuoro keskiviikkoisin yhdeksästä kymmeneen Helsingin Kalliossa. Kymmenen asteen pakkasessa tehdyn tunnin lenkin jälkeen mikään ei rentouta kuin kunnon löylyttely.

Kylpytakki päälläni, saunatarpeet kassissani, avaan vilvottelutilan oven. Sytytän valot ja huomaan ettei kaikki ole kunnossa. Mies istuu täysissä pukeissa vilvoitteluhuoneen penkillä. Hän tuijottaa niska kyyryssä eteensä. Ei reagoi minuun tai valoon. Vain istuu. On.

Haisee.

- Hei, mitä sä täällä teet?
Mies hätkähtää, katsoo hitaasti minuun.
- Et sä voi olla täällä, tämä on taloyhtiön sauna.
- Anteeksi... anna anteeksi...
- Ymmärrätkö sä? Mulla on saunavuoro, tää on sauna. Et sä täällä voi olla.
- Anteeksi, anna armoa... mua ei päästetty pelastusarmeijaan.
- Miksei päästetty?
- Oon kuulemma humalassa... anteeksi...
- Ei sun multa tartte anteeksi pyytää... Mutta et sä tännekään voi jäädä... Mene nyt vaikka tuohon eteiseen.
- Armoa... älä heitä mua pakkaseen..Kaveri päästi mut tänne, kun mulla ei oo muutakaan paikkaa...
- En heitä, mutta täältä sun on lähdettävä... Jos musta on kiinni niin voit nukkua tuossa eteisessä... Ymmärrätkö sä?
Kulkija nousee verkkaan ja katsoo minua.
- Anteeksi...
- No niin, mene nyt... Kun oot siinä rauhassa, niin en ilmoita kenellekään...
- Anteeksi...
Hän astuu viimein eteiseen. Salpaan oven.

Saunon ja peseydyn lyhyesti. Rentoutuminen ei oikein onnistu.
Mitä pitäisi tehdä? Mitä poliisi tekee hänelle, jos teen ilmoituksen. Vie putkaan vai jättää pakkasen armoille Pidän lupaukseni, etten ilmoita. Mutta entä jos hän saa päähänsä söhliä tulitikuilla ja sytyttää koko talon? Ehkei. Kaikki muut maailman hajut hänessä oli, mutta tupakkaa ei... Olisiko pitänyt tivata kuka se kaveri on, joka hänet oli tänne päästänyt. Joku talon asukas?

En jää pistävään hajuun vilvoittelemaan vaan poistun lyhyen kuivaamisen jälkeen. Eteisessä on pimeää. Hissin valossa näen miehen makaavan hiljaa kyljellään. En häiritse. Ajan omaan kerrokseeni ja asetan saunatarpeeni paikoilleen.

Käyn uudelleen suihkussa. Huomisen työhaastattelun takia yritän saada hajun lähtemään itsestäni.

Maahanmuutto ja työmarkkinat

Viime laman aattona pääkaupunkiseutulainen siivousfirma meinasi ostaa laivan. Visiona oli torjua työvoimapulaa ja polkea hintoja majoittamalla hytteihin vähään tyytyvää virolaista ja venäläistä väkeä. Lama torpedoi laivan ennen sen rantautumista, kun 25 markan tuntipalkan ottajia löytyi omastakin takaa.

Suomessa maahanmuutto ei tuolloin ollut eikä vieläkään ole merkittävää kuin paikallisesti. Täysin merkityksetöntä se ei silti ole. Olen kierrellyt aihetta tarkoituksellisesti, kun olen pelännyt päätyväni vänkäämään siitä, vievätkö ulkomaalaiset työpaikkamme vai loisivatko he ruhtinaallisella sosiaaliturvallamme. Usein nämä väitteet kuulee samalta ihmiseltä.

Perussuomalaista olutsieppoa kohtaan tunnen kyllä sympatiaa. Pudokkikavereidensa seurassa hän jurnuttaa vääränväristen invaasiota kapakassa, jonka ainoat veronmaksajat puhuvat suomea kovin murtaen. Hän sentään kokee arjessaan monikulttuurisuuden ongelmat. Kuulunee systeemin surulliseen luonteeseen, että köyhät käyvät toistensa kimppuun, vahtivat roskamedian viitoittamina sääntöjen noudattamista, sen sijaan, että kyselisivät krakamiesten junailemien oikeiden rahavirtojen perään. Voimme siis heidän ajatustensa kuulemisen sijasta siirtyä suoraan pitämään heitä kädestä.

Onnekkailta odottaisin enemmän. Jo lukioaikojeni viisas äidinkielenopettaja epäsi porvarispojilta oikeuden rasistiseen mölinään. Hänestä heillä oli jo kuusitoistavuotiaana liian korkea yhteiskunnan maksama koulutus populistisiin selityksiin. Arjessaan korkeintaan diplomaatteja kohtaava "uppoavasta Lännestä" kirjoitteleva superkoulutettu eiralainen onkin arkijärjelleni jo täysin käsittämätön olento. Käsittämätöntä ei ole maahanmuuton ongelmiin puuttuminen. Niitähän riittää, kuten ongelmia elämässä muuallakin. Yhteisresurssit, kuten laidunmaat, kalavedet, tieverkko tai vaikkapa sosiaaliturva, voidaan todella ryövätä käyttökelvottomaksi, ellei kukaan valvo yhteisön kannalta tuhoisaa itsekkyyttämme (ks. Rheingold, 38 - 41). Eiralaisenkaan ei tarvitse siis olla naiivi. Minäkin tarjoaisin yhtä yhteisresurssia, perustuloa, uusille tulijoille, eli nuorille ja maahanmuuttajille, vasta työn kautta tapahtuvan initiaatioriitin jälkeen. Käsittämätöntä on kuitenkin se, että nämä maahanmuuton ongelmat näyttäytyvät koulutetulle mielelle ja kylläiselle vatsalle niin keskeisenä, että ne läpäisevät kaiken ajattelun.

Työvoimapula. Hui kauhistus!

Jo kirjoituksessani perustulosta epäilin koko yleistä työvoimapulaa. Kyse on valinnoistamme. Mitä oikeasti haluamme saada tehdyksi ja mitä olemme valmiit maksamaan? Jos tekijöitä puuttuu, voimme jättää vähemmän tärkeän tekemättä. Edes Osmo Soininvaaran peräänkuuluttamaan veronmaksajapulaan en huoltosuhteen heikkenemisestä huolimatta oikein usko. Ymmärtääkseni tuotannon automatisoiminen johtaa kannattavuuden paranemiseen, eli kasvaneista voitoista (kuten myös kulutusveroista jne.) yhteiskunta voi kerätä saman rahan kuin on tähän asti kerännyt työntekijöiden palkoista.

Mielikuvitusongelmaan on kuitenkin ainakin neljänlaisia reaalisia ratkaisuja.